Unohtunut Vivien

Näin unta, että Vivien Leigh oli ystäväni, mutta olin unohtanut hänet.

Kohtasimme eräissä juhlissa ja Vivienillä oli verenpunaista huulipunaa, hiukset mustat kuin Eebenpuu.

Olin kovin pahoillani, etten ollut pitänyt yhteyttä. Lupasin soitella.

Flunssa jyskyttää päässä. Joka puolelle niiskutetaan, öisin kuuluu tasaisen epätasainen rahina.

Eilen puhuimme koulussa pitkään tästä sitaatista. Olen lukenut sen tänään uudestaan ja uudestaan. Siinä jotain niin kaunista.

" Mutta Pelle, miten hänen kävisi?

Millaista tulisi olemaan elämä sellaiselle,

joka saattoi ruveta itkemään nähdessään surullisen näköisiä

ihmisiä raitiovaunussa tai löydettyään kodittoman kissan.

Hänellä oli ikuinen huoli siitä ettei joku ihminen,

kissa, koira tai ampiainen ollutkaan onnellinen. "

Astrid Lindgren: Saariston lapset

Sunnuntai

Uhmasin vuotavaa nenää, sumeaa päätä, apeaa mieltä ja lähdin ulos.
Ne lehdet, jotka tuovat mieleeni kyyneleet, valuvat nyt punaisina keltaisen kivitalon seinämillä. Tuuli on tuonut muutaman jalkakäytävälle askelten ulottuville, muistutukseksi tästä pimenevästä vuodenajasta.

Suhtaudun syksyyn kuin varoitukseen tulevasta, ehkä vielä opin pitämään näistä kuukausista kesän jälkeen ennen talvea.

Matkalla kotiin kuulin yhtäkkiä saksofonin äänen, ehdin jo unohtaa sen ja ajatella arkisten ihmissuhteiden vaikeutta kun äkkiä ääni kuului taas ja näin miehen seisomassa keskellä pientä metsikköä tien vasemmalla puolella ja soittamassa yksinään saksofonia. Kiitos kerrostalojen kehnojen äänieristyksien ihmisten on mentävä lehdille soittelemaan.

Tämän taiteilijan löysin vasta. Hänet tahtoisin tapetoimaan seinäni.

Viikonloppu oli täynnä kaikkea. Yöt katkottu taas toinen toistaan pienempiin paloihin. Aamulla pää tuntuu niin hauraalta, ettei tiedä tohtiiko sitä vaivata ja aukaista silmiä.
Liian monta eri suuntaa liikkuvaa osaa. Järjestelykysymys, sanoisi joku.

Junassa olin näkeväni keltaiseksi siiliksi leikatulla pellolla mustan hevosen ja mustan hevosen päällä miehen mustissa. Kuva vilahti ohi ja äkkiä toisella pellolla seisoi punainen ralliautoa muistuttava kapine, johon oli mustalla kirjoitettu jotain. En ehtinyt lukea. Harmi. Ehdin jo ajatella, että juna on eksynyt peltobiennaaliin.

Ravintolavaunussa hampaaton, kalju mies luuli tyttöäni pojaksi. En jaksanut korjata, kun hän maalaili lapselle hienoa uraa ammattilaisjääkiekkoilijana.

Jotain mustaa, jotain valkoista

Pienen matkalaukun reissu pohjoiseen äitini luo.
Ystävän häät huomenna. Mustaan leninkiin vielä ommeltava kappaleen matkaa mustaa pitsiä, keksittävä yhdet valkoiset sukkahousut lapselle toiset mustat minulle, kirjoitettava puhe, kirjoitettava rakkaudesta, kirjoitettava ystävyydestä, keksittävä kortti, etsittävä värssy.

Vähän kauhistuttaa, mutta se kuuluu varmaan tähän hääasiaan.
Olen muukalainen tässä hääasiassa, utelias muukalainen, joka hakkaa illalla halkoja, lämmittäää saunan ja on siitä kovin onnellinen.

Muistin välistä pudonneita

Piti tehdä lista asioista, jotka pitäisi tehdä. Sen sijaan, että olisin tehnyt listan, etsin liljan kuivuneita terälehtiä. Ties minne olin ne pistänyt.
Yksi terälehti löytyi Buster Keatonin otsalta. Siitepölyä silmillään.

Lapsena minulla oli lukuisia leikekirjoja, jokaiselle ihailemalleni laulajalle, näyttelijälle, tv- sarjalle tai elokuvalle oli omansa. Muistan erään leikekirjan, johon olin leikannut matkatoimiston esitteistä kuvia ja kirjoittanut alle, mitä teen missäkin paikassa.
Palmujen ja valkoisen hiekan keskellä on kuva pitsimekosta ja teksti: tässä on ihana helma, mutta rispaantuu varmaan helposti.
Selailin vasta näitä kirjoja.

Nyt pitkästä aikaa tekisi mieli aloittaa leikekirja. Muistikirjan väliin olen aina keräillyt kaikenlaista, mutta se on eri asia. Pursuilevat muistikirjat ovat minusta parhaita. Sellaiset, jotka repsottavat ja pullistelevat joka suuntaan.

Tänään on tuntunut tiistailta. Tiistai on oikeastaan aika hyvä päivä.

Pihapiirin punaiset asiat

Päivän punaisia asioita, vaikka ajatukseni ovatkin toisaalla toisissa väreissä.

Lilja on tiputtanut kolmetoista terälehteä. En tahtoisi vielä luopua siitä. Moni kukka on minusta kauneimmillaan siinä vaiheessa missä useimmat heittävät sen pois. En ole varma pidänkö kuitenkaan kuivakukista. Joistakin kuivuneista kukista kyllä.
Liljan pudonneet terälehdet lepäävät nyt mustan muistikirjan välissä.

Mietin tänään kuinka lapsena rakastin syksyssä pimeää ja taskulamppua. Minulla oli aivan tavallinen taskulamppu. Yhdellä pihapiirin kaverilla oli sellainen suorakulmion muotoinen lamppu, johon sai vaihdettua punaisen ja vihreän valon. Sitten oli niitä lamppuja, joissa oli harvinaisen voimakas valo, mutta ei koskaan niin voimakas, että se olisi yltänyt kaukaisten puiden latvoihin tai taivaaseen asti.

Tyyny, peitto ja lilja

Ensimmäinen ajatus aamulla. Pakko saada uusi, hyvä tyyny. Ja peitto. Repaleisen yön voi pelastaa hyvä sänky, tyyny ja peitto.

Palasin kouluun ja huomasin, että täytyy hankkia muutama kaunis perusvaate ja kengät.
Eilen suojatiellä ohitseni pyyhälsi aivan ihanat tossut punaisilla nauhoilla. Harmittaa, etten koskaan uskalla sanoa: anteeksi teidän kenkänne ovat aivan suurenmoiset, saanko udella mistä tuollaisia saa?

Halusin kohotusta ja ostin liljan. Tuntuu kuin kotiimme olisi muuttanut vanha rouva, joka käyttää todella vahvaa hajuvettä.

Pidettyjä kuvia

Nurmelle pudonneiden omenoiden seuraan oli liittynyt keltaisia lehtiä. Mies muovipussi kainalossaan keräsi omenat muovipussiin ja pyöräili pois.

Olen katsellut mummoni vanhaa valokuva- albumia. Haluaisin viimeinkin saada aikaiseksi ja asetella omat kuvat kansien väliin.

Mummoni valokuva- albumista löytyy muutama kuva, jonka takana on kirjoitusta, aina kaunokirjaimin. Yhdessä kuvassa lierihattuinen nainen istuu kaarisillan edessä suuren kiven päällä, katsoo suoraan kameraan, katsoo kasvot vakavina. Näyttää kuin hänen selkänsä takana koski pauhaisi.

Kuvan takana lukee: Ei raukee koskaan side ystävyyden.

Eilen kokeilin lahjaksi saatua piikkimattoa. Olisin voinut jäädä koko päiväksi makaamaan piikkimatolle.

Sandaalisipsutteluni koki eilen kolauksen.

Tuli kylmä ja vastaan nainen talvikengissä. Katsemme kohtasivat elokuun viimeisenä iltapäivänä. Olin muutenkin aika kesäinen: ohut tunika ja liehuhousut. Kun taas hän, nainen talvikengissä, oli hyvinkin lämpimästi varustautunut, suorastaan puhkui tulevaa pimeää vuodenaikaa.

Mietin, että olisi ehkä kiva tilata jokin lehti, mutta mikä, en tiedä. Ehkä jokin ulkomaalainen. Ehkä. Sitten olisi kiva oppia maustamaan tofua, niin että maku ei katoa matkalla.

Eilen näin elokuvan, jossa oli ihana talvivalo. Siitä tuli jotenkin toiveikas olo. Siitä valosta.