Keväisin usein minusta tuntuu kuin kaikki elämäni keväät olisivat yhtäkkiä aivan likellä, päällekkäin, mielen ulottuvilla ja samalla täysin saavuttamattomissa. Syksyt ovat toisenlaisia. Syksyistä mietin taas: mistä muistan tämän syksyn. Tai miten unohdan.

Sain rakkaalta ystävältä ihanan kirjeen. Sitä en unohda. Piti kaivaa esille eräs kirja, kirjasta nämä sanat:

" Kirjeen saaminen on minulle aina elämys.

Käsinkirjoitettua kirjoitettua kirjettä ei lukuelämyksenä voita mikään.

Se on hiljaista puhetta, kuiskausta tai huutoa.

Siinä vuorottelevat kuvat, maalaukset, unet ja äänet. "

                                       Maaria Wirkkala 1983 

Piirretty

  

Lapsi toi aamulla minulle vaaleanpunaisen ympyrän ja sanoi vakavana: no niin, nyt sinut on piirretty.

 En muista milloin minut olisi piirretty. Ehkä joskus lapsena. Toisella luokalla piti piirtää vierustoveri. Muistan sen hyvin, koska opettaja nuhteli minua liian tummista varjoista. 

Vaaleanpunainen, pyöreä minä nojaa nyt makuuhuoneen seinää vasten, siellä missä aurinko vielä hetken läikehtii.

Tahtoisin piirtää enemmän. Piirtää ja lukea. Tänään aloitin Naurettavien rakkauksien kirjan. Piirsin näkymättömille tikapuille varjot. 

Ainakin yksi siili ja sade rankka

Tihvani on osoittautunut korvaamattomaksi ystäväksi.
Lapsen päiväkotiin on viiden kilometrin matka. Viiteen kilometriin mahtuu ainakin yksi siili, sade rankka, kolme papiljotit päässään kadulla tupakoivaa naista, kaksi ylämäkeä ja yksi unohdus.

Tänne kirjoittaminen tuntuu jotenkin kankealta.
Tahtoisin kirjoittaa tarkemmin ja pitempää tekstiä, mutta siihen minusta ei nyt ole. Kuvat ovat helpompia. Niillä ei ole minulle ainakaan nyt niin selkeitä rajoja, joiden sisällä pitäisi pysyä.