Aurinkopäivä kotona, lapsi sairastaa, muumi  ja näkymättömät pääskyset odottavat kevättä.
Näin hyvän dokumentin elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalosta. Se taitaa löytyä vielä Yle Areenalta.
Honkasalo puhui viisaasti. Esimerkiksi  kuvaajan vastuusta suhteessa kuvattaviin. Kuinka suuri vaikutus kuvalla on, varsinkin silloin, kun siitä tehdään julkinen.

Minun mallini ovat sangen nuupahtaneita. Paitsi Marguerite Duras alimmassa kuvassa. Hän on ihana.

Tänään laulavat linnut, minä sanon sen kaikille. Ja aurinko paistaa. 

Olen iloinen, kun päiväkotielämä on alkanut vihdoinkin sujua. 

Minulla on keltainen kassi täynnä värituubeja ja pensseleitä. Tukka hujan hajan. 

Mielessä Egeanmeri ja tuoreet viikunat.

Itkevä katto on jäässä.   

Suunnitellaan tyttöni kanssa matkaa. Tahtoisin jonnekin missä, vieraat ihmiset saattavat tervehtiä toisiaan, kadut ovat kapeita ja rapisevat, kukkamekossa ei tule kylmä, aikuiset lapset ja vanhemmat kulkevat käsi kädessä. Ja missä on kirjakauppa.

Pieneen mustaan käsilaukkuun on jo pakattu: kimalteleva pitsiliina, puulehmä, posliininen teekannu, sudenkorento, turkoosi muistikirja ja salaisuus. 

 Bussipysäkillä vaakasuora jääsade, otsa valkaistuna ajattelen polkupyörää. Polkupyörää ja kevätiltojen hiljaista pehmeyttä, nuoria lehtiä, kevyitä, helposti jalasta irtoavia kenkiä ja säkenöiviä aamuja.

Lapsi kysyi: äiti, miksi kaikkialla on jääporkkanoita? 

Otin pitkästä aikaa kameran mukaan kaupungille. 

Miten hassu kapistus se onkaan. Kuinka haavoittuvaisia ovat valokuvat, kuinka helposti kopiotavia, kaikilla on digikamerat ja kuvaaminen on tavallaan niin helppoa. Toisaalta ja toisaalta. 

Nämä ajatukset tulevat mieleeni nyt, kun maalaan enemmän kuin valokuvaan. 

Elma

Lumipesty aamu niiskutusten laaksossa. Paranemaan päin. 

Sammaleenvihreät sukkahousut vaihtavat kuvassa väriä.  Vai onko se sittenkin merensininen? 

Eilen Talvikki, tänään Elma. Minusta oli tulla Kukka tai Henna. 

Mietitään lapsen kanssa kissalle nimeä. Vielä ei ole kissaa ei nimeä, mutta ehkä keväällä. 

Toipilaiden valssi

Pakkanen laski. Ääneni sen mukana. 

Minulla on tumma kohtalokkaan naisen ääni lainassa. Kokeilin sitä tänään virastopuheluissa. Tuo tumma nainen soittaa hämäräperäiseen puhelinyhtiöön, rummuttaa verenpunaisia kynsiään pöytää vasten, huokailee pahaa enteilevästi, jonotusmusiikkia.

 Bang, bang, my baby shot me down.

Mikä lie tauti, mutta saisi jo mennä.

 Lapsi on jo parantunut. Tahtoo pukeutua mekkoon, tanssia hiljaa valssia.

Onnettareni, viralliset pehmoleluvalvojat ja minä innostuimme hieman ensikertalaisina ja arvoimme kuusi voittajaa. Onnettareni olisi mieluusti arponut koko päivän mustan samettipussin tyhjäksi. Mutta kuusi on hyvä, pyöreä luku.
Viime päiviin on mahtunut rakkaita ystäviä, nopeita siirtymiä, ihmeellinen ääni hämärässä, kohtaamisia ja eroja.
Ystäviä ja kohtaamisia tulee ikävä.
 
Korttisarjan voittivat:
Sokerikorppu
Liivia
SARI
Minja
Lumikko
Maria

Laitattehan yhteystietonne minulle, niin laitan kortit tulemaan.
pienivihko@luukku.com

Onnea kaikille!!!
PS. Kortteja tulee pieni erä keväällä myyntiin.

Launtaina -34 asteen pakkasessa etsin turkooseja sukkahousuja kaupungista, jossa ei ole yhtään ainoata turkoosia sukkahousuparia. Löysin punaisen koltun, jossa pionit kukkiva yhä. 

Pieni vihko täytti tammikuussa kolme vuotta. Lämmin kiitos teille kaikille ihanille!! 

Päätin järjestää elämäni ensimmäistä kertaa arpajaiset. Arpajaisvoittona siskoni Linnean ja minun yhteisen projektin aikana syntynyt korttisarja. Neljä korttia. 

Onnea!! Onnea!! Onnea!!