Sain Kirjailijattarelta kivan "neljäs kansio, neljäs kuva"- tehtävän.
Vanhimmat digikuvani löytyvät viime vuodelta. Muutama alivaloittunut hajaräpsähdys toisten kameroilla sieltä täältä saattaa löytyä ammoisilta vuosilta, mutta en muista minne väliin olen ne tallettanut.
Vuosi sitten hankin oman järjestelmäkameran. Perustelin sen itselleni lapsella. Lapsuus on kuvattava kunnon järjestelmäkameralla, pokkari ei ensimmäisille muistoille riitä. Nyt kun olen vuoden kuvannut yhä kiihtyvää tahtia, on mieleeni noussut yhtä kiihtyvää tahtia kuvaamiseen liittyviä kysymyksiä.
Taidekouluvuosina muistan pitäneeni valokuvausta jotenkin liian teknisenä ja trendikkäänä lajina. Tuntui, että ensiksi pitäisi keksiä jokin "jippo", jolla erottautua massasta. (Voihan toki näin sanoa maalaustaiteestakin.) Kuvata vaikka itseään, aina itseään samassa paikassa, matkustaa kauas ja kuvata sorrettuja polaroidilla ja piirtää siihen kuulakärkikynällä nuolia päälle, toistaa se uudestaan ja uudestaan. Opiskelutovereita kuunnellessa tuntui kuin jokaisella olisi kovat paineet löytää oma maa, oma sorrettu, oma hylätty piha ennen muita ja tehdä siitä vaikka väkisin oma juttu. Omaperäisen kädenjäljen löytäminen valokuvaajana vaikutti kamalalta tehtävältä.
En silloin enkä vieläkään oikein osaa innostua kuvien yltiöpäisestä käsittelystä. Erityisesti käsittelyt, joilla valokuvasta tehdään vanhannäköinen, ns. uusvanha, nostaa karvat pystyyn. Liian photoshopatusta kuvasta on minusta poistettu se virhe, joka tekee kuvasta mielenkiintoisen ja kauniin.
Tuohon verrattuna maalaaminen tuntui ihanan hitaalta ja yksinäiseltä. Ei tarvinnut pelätä, onko joku ehkä joskus löytänyt öljyvärit ennen minua ja vieläpä maalannut niillä kankaalle.
Ja kuitenkin, valokuvan viehätyksessä on minulle sen kyky ikään kuin samaan aikaan katsoa sisältä ja ulkoa muistoa. Rakentaa tapahtumia, joita ei ehkä koskaan ollutkaan. Kaivata etsimessä siintävää täydellistä mennyttä aikaa
