Vanhimmat digikuvani löytyvät viime vuodelta. Muutama alivaloittunut hajaräpsähdys toisten kameroilla sieltä täältä saattaa löytyä ammoisilta vuosilta, mutta en muista minne väliin olen ne tallettanut.
Vuosi sitten hankin oman järjestelmäkameran. Perustelin sen itselleni lapsella. Lapsuus on kuvattava kunnon järjestelmäkameralla, pokkari ei ensimmäisille muistoille riitä. Nyt kun olen vuoden kuvannut yhä kiihtyvää tahtia, on mieleeni noussut yhtä kiihtyvää tahtia kuvaamiseen liittyviä kysymyksiä.
Taidekouluvuosina muistan pitäneeni valokuvausta jotenkin liian teknisenä ja trendikkäänä lajina. Tuntui, että ensiksi pitäisi keksiä jokin "jippo", jolla erottautua massasta. (Voihan toki näin sanoa maalaustaiteestakin.) Kuvata vaikka itseään, aina itseään samassa paikassa, matkustaa kauas ja kuvata sorrettuja polaroidilla ja piirtää siihen kuulakärkikynällä nuolia päälle, toistaa se uudestaan ja uudestaan. Opiskelutovereita kuunnellessa tuntui kuin jokaisella olisi kovat paineet löytää oma maa, oma sorrettu, oma hylätty piha ennen muita ja tehdä siitä vaikka väkisin oma juttu. Omaperäisen kädenjäljen löytäminen valokuvaajana vaikutti kamalalta tehtävältä.
En silloin enkä vieläkään oikein osaa innostua kuvien yltiöpäisestä käsittelystä. Erityisesti käsittelyt, joilla valokuvasta tehdään vanhannäköinen, ns. uusvanha, nostaa karvat pystyyn. Liian photoshopatusta kuvasta on minusta poistettu se virhe, joka tekee kuvasta mielenkiintoisen ja kauniin.
Tuohon verrattuna maalaaminen tuntui ihanan hitaalta ja yksinäiseltä. Ei tarvinnut pelätä, onko joku ehkä joskus löytänyt öljyvärit ennen minua ja vieläpä maalannut niillä kankaalle.
Ja kuitenkin, valokuvan viehätyksessä on minulle sen kyky ikään kuin samaan aikaan katsoa sisältä ja ulkoa muistoa. Rakentaa tapahtumia, joita ei ehkä koskaan ollutkaan. Kaivata etsimessä siintävää täydellistä mennyttä aikaa
Jostain syysta en aamuisena osaa tahan sanoa mitaan kovin fiksua. Hyvia ovat ajatelmasi. Liika yrittaminen pilaa kaiken erikoisuudentavoittelun, sita mielta olen.
VastaaPoistaKivaa torstaita!
Hurrasin täällä ääneen.
VastaaPoistaTuo sorrettujen kuvaaminen polaroidilla ja asianmukaisten nuolien piirtely päälle ja kaikki...
Miten maailma onkaan täynnä näitä väkisin löydettyjä "omia juttuja".
Mun isäni on valokuvaaja ja olen ihan lapsesta asti kuunnellut keskusteluja siitä mikä on "hyvä valokuva". Myöhemmin olen osallistunutkin noihin keskusteluihin, väitellyt eri ihmisten kanssa, nyökytellyt samaa mieltä osoittaen ja kaikkea sen väliltä.
Oma mielipiteeni aiheesta elää jatkuvasti.
Yksi on varma: koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa ei elämää ole tallennettu näin ahnaasti kuin tällä hetkellä. Miten paljon enemmän sitä vielä voi tallentaa - ja onko siinä mitään järkeä tai tuoko se mitään lisää...en osaa sanoa.
Jokaisessa kädessä tuntuu kasvavan kamera eikä tekniikka kuulu enää vain harvoille. Uskoisin ettei sellaista kuin "oma ääni" kohta enää edes ole. Kaikki toistaa tavalla tai toisella jotakin jo nähtyä.
Amen! Allekirjoitan ja kumarran.
VastaaPoistaTeen paraikaa (myös) valokuvauksen opintoja, ja se on ihan erilaista kuin muiden taideaineiden opiskelu. Välillä tuntuu, että se on enemmän urheilua kuin taidetta/kulttuuria. Johtuuko se osittain teknisyydestä? Helvetillistä brassailua alan slangisanastolla, joka on toisaalta kuin salatiedettä - sille, joka ei tiedä mitä joku tarkottaa, ei katsota tarpeelliseksi selittääkään. Semmoinen kerho. Ryhmäytymisen maku on alkanut löytyä vasta nyt, puolen vuoden jälkeen. Kerrankin opettaja oli tunnin myöhässä, koko parinkymmenen opiskelijan sakki istui melkein tuppisuina kädet puuskassa sen tunnin. Yritin vähän keventää tunnelmaa, mutta ei pelittänyt. Ehkä kaikki stressasivat laukussa polttavien kuviensa esille asettamista.
Luulen, että valokuvaa on helppo lähestyä kriittisesti, kuvatulva on sisäänkasvattanut meihin tiedon siitä, mikä on 'hyvä' valokuva, millainen on erikoinen mutta turvallinen sommitelma, mitä sopii kuvata jne. Maalaustaide eroaa tässä minusta radikaalisti: sivellintä pitävä on armollisemmassa asemassa kuin kameraa kantava, hän voi sanoa 'no näin minä sen näen ja sillä sipuli' - teknisesti tai sisällöllisesti poloisia kuvia ei auta selittää.
Sekin tulee kyllä mieleen, että olen huomannut itseni ajattelevan joidenkin kurssilaisten valokuvien äärellä, että onpa tavanomainen. Joidenkin kuvaajien kuvista ei kerta kaikkiaan löydy mitään mikä koskettaisi minua, ei mitään särmää vaan juurikin sitä kuvatulvan kasvatusta. Julma esimerkki: metodologisen valokuvauksen kurssitöissä yhden ei-salakerho-tytön kehnoja printtejä tyyliin ystävänsä koirasta versus valokuva-slangi-pojan systemaattinen projekti kuvata firmojen takapihojen tupakkapaikkoja. Pojan kuvat olivat järjettömän hyviä, jestas miten sellainen aihe saattaakin koskettaa (toki niissä oli tietyt genremaneerinsa silti). Jippo on kuitenkin tärkeä, se että on kekannut jotain, hoksannut, nähnyt erilailla kuin muut.
En muista ottaneeni mistään muista opinnoista, varsinkaan siis kurssitöistä, tällaista stressiä. Olen itkenyt (!) ennen kritiikkiä (!) omien surkeiden (!) printtieni äärellä, ajatellut että en mene ollenkaan, jätän kesken ja myyn kamerankin pois. Ehkä se kertoo paitsi suorituspaineesta, myös valokuvan vallasta - - kuvat ovat Hyvin Merkittäviä Asioita.
Jösses tätä mun jaarittelua. Kiitos ja anteeksi!
Onko valokuvaamisen vaikeus se hämäävä helppouden tunne? Se, että minäkin, amatööri, voin ottaa kameran käteeni ja saada melko vaivatta aikaan jonkinlaisia kuvia. Kohtalaisen öljyvärityön aikaansaaminen sen sijaan vaatii jo aikaa, opiskelua ja harjoittelua.
VastaaPoistaVaikka en ole opiskellut kuvataidetta, ajatuksesi (samoin Piilomajan & Maijjan) kolahtivat, sillä valokuvia ottaessa iskee minuunkin usein turhautuminen. Kuvia on vaikea ottaa varsinkaan niin, että niissä olisi sitä jotain, edes itselle. Silti kuvaaminen on minulle tärkeää, mutta privaatisti: voin tallentaa oman ja perheeni elämän pieniä hetkiä, ja voin - toivottavasti - kehittyä pienin askelin tässä taidossa.
Oma alani katsoo menneisyyteen, ja siltä kantilta kameroiden ja kuvaamisen yleisyys tänä päivänä on jonkinlaista demokratiaa. Menneiden vuosisatojen kuvat painottavat vallanpitäjien ja rikkaiden ihmisten, pääasiassa miesten, elämää ja näkökulmia. Pienten ihmisten - ja mm. naisten! - historialle ei ole ollut monia tallentajia. Jossain määrin lukemattomat kuvat ja vaikka kotiäitien blogit saavat arvonsa siitä, vaikka ne eivät ole laajassa mittakaavassa katsoen merkittäviä. (Meni ehkä asian viereen, eikä näissä ajatuksissa sinänsä ollut mitään ennen sanomatonta!)
Neiti Nimetön:
VastaaPoistaei tarvitse sanoa mitään sen kummempaa. Olin aamulla jo aikeissa poistaa koko tekstin, kun tuntui niin negatiiviselta.
Kiitos kivasta viestistä!
Piilomaja:
minä hurraan myös!! Kivaa, kun aiheesta syntyy keskustelua.
Ensiksi oispa hienoa saada kuulla isäsi mietteitä valokuvauksesta ja ns. hyvän kuvan käsitteestä. Onnekas sinä, kun saat keskustella aiheesta hänen kanssaan.
Minusta on tylsää, kun usein tällaiset mahdolliset mielenkiintoiset keskustelut tyrmätään jo alussa " on niin monia makuja- kommentilla. Että mitä turhaa keskustella mistään tai yleensä perustella omia näkemyksiään, kun kaikki on " makuasioita" . Miksei makuasioista voi muka puhua? Onko se niin vaarallista olla erimieltä? Eikö hyvässä väittelyssä juuri parasta ole erilaiset, ristiriitaiset näkemykset. Suomessa tuntuu välillä, että jos on erimieltä ja ilmaisee sen kuinka kohteliaasti tahansa, niin lähes aina se tulkitaan riitelynä- uhkaavana ja vaarallisena tilanteena.
Tämä on varmasti kuvaähkyä aikaa. Juuri siksi minusta se onkin hyvä aihe. Minusta kuviin saa ja pitää suhtautua myös kriittisesti.
Keskustelu jatkukoon.
Maijja:
suuri kumarrus sinulle!!
Meinasin just kirjoittaa tähän postaukseen tuosta valokuvakilpavarustelusta, tosiaan kuin urheilua koko homma, jossa parhaimmat, uusimmat linssit voittaa aina, näin kärjistetysti sanottuna.
Toisaalta olen sitä mieltä, että hyvä kuvaaja saa kevyemmälläkin kalustolla hienoja kuvia. Kertakäyttökamerallakin voi ottaa upeita kuvia. Kallis kamera tai pro kuvankäsittelyohjelma ei tee kuvasta välttämästä mitään sen kummempaa.
Mainoskuva ja erityisesti pitkälle muokattu mainoskuva varmasti on vaikuttanut paljon siihen, mitä pidetään ns. hyvänä kuvana. Minusta kuvaavaa on se, että omilta lapsilta poistetaan kuvista " ikävät ja rumat" luomet ja virheet ihossa. Kuvaan laitetaan pehmeä sävy ja ah meillä on kaunis kuva omasta lapsesta. Ironisessa viitekehyksessä hammasraudat on ihan ok, muuten ne otetaan kuvasta heti pois.
Mikäs siinä, ainahan aikuinen on halunnut vaikuttaa siihen miltä lapsen tulee näyttää, kuinka pukeudutaan ja sitä rataa. Mutta jotain ahdistavaa siinä minusta on.
On toki olemassa hienoja oivalluksia just näitä jippoja, eivät kaikki jipot ole väkisin väännettyjä. Tuo takapihan tupakkapaikka- aihe kuulostaa jo kerrottuna mielenkiintoiselta.
Kaikilla on nykyään kamera mukana, puhelimessakin. Kuvien merkitys on todella suuri. Välillä tuntuu silmät ja näkeminen hallitsevat jo liikaakin maailmassa olemista.
Maijja, niin paljon heräsi pohdinnoistasi ajatuksia.
KIITOS!!
Anteeksi kaikki kamalat pilkkuvirheet ja muut. Kauheita lausehirviöitä syntyi keskellä kirkasta päivää.
VastaaPoistaIsän kanssa keskustelu on mielenkiintoista. Hän on (tietysti jo ikänsäkin puolesta) ehdottomasti ns. vanhan polven kuvaajia ja hänelle "hyvä kuva" on filmikameralla otettu ja itse vedostettu mustavalkokuva - noin niinkuin kärjistäen. (Tietysti hänestä ei jokainen mustavalkokuva ole hyvä mutta ymmärsit ajatuksen).
VastaaPoistaToisaalta hän on hyvinkin jäärä mielipiteissään ja arvostan sitä. Ymmärrän myös mihin mielipiteensä perustuvat. Toisaalta hän onneksi saa kehaistua myös "nykykuvia" mutta enimmäkseen ei ole ihastunut digikuvaukseen ylipäätään tai vaikkapa kuvailemasi tyyppiseen "polaroideja sorretuista"-kuvaamiseen varsinkaan.
Hän ei ole mikään maankuulu nimi tai alan auktoriteetti tms. mutta hän on kuvannut vuosikymmeniä, osallistunut lukuisiin kilpailuihin Suomessa ja ulkomailla (pärjännytkin) ja tehnyt kirjoja jne. Tärkeimpänä työnään hän kuitenkin pitää kotikaupunkinsa tiettyjen kaupunginosien tallentamista vuosikymmenten ajan. Tuntuu jotenkin ihan uskomattomalta ettei sellaista juuri enää tehdä eikä juuri tehty silloinkaan kun isä eniten kuvasi, mutta silti ihmiset ovat tavattoman ihastuneita tutkimaan "millaista oli ennen" ja miten kaupunki on muuttunut.
Ja kun ajattelen omaa privaattikuvaamistani niin otan selvästi kolmen eri tyypin kuvia:
otan ns. "muistokuvia" jotka dokumentoivat missä olemme asuneet, lasten kasvua, faktaa.
Kuvia missä on koko suku paikalla ja tärkeintä ei ole onko kuva "kaunis" vaan että kaikki näkyy;-)
Sitten otan "fiiliskuvia" tapahtumista, matkoista, jne. Nämä ovat usein myös blogikuvia.
Sitten on niitä joita otan kun yritän kameralla kirjoittaa. Kun haluan tallentaa tietynlaisen valon, tunnetilani tai ihan mitä vaan tuollaista. Blogiin tällaisia myös usein.
Anteeksi kun on vähän hajanainen kommentti, aika loppuu...pitää mennä lapset hakemaan.
Ulla:
VastaaPoistaolet oikeassa, historia on pitkälti miesten historiaa. Tekniikan huokeus ja saatavuus on myös demokratisoinut - ainakin länsimaissa - ihmisten ilmaisumahdollisuuksia. Silti on pakko sanoa, että vaikka kuinka kuulostaisi elitistiltä, kuvaamisen helppous tavallaan trivialisoi koko prosessin. Kuvia voi räpsiä ja deletoida sadoittain samassa ajassa, joka sata vuotta sitten meni yhden onnistuneen kuvan ottamiseen.
Tallenteiden arvo punnitaan ehkä vasta silloin, kun niiden kuvaama kohde, mennyt maailma, on todella mennyt. Samalla kynnys nähdä jotain maailmasta edes hieman uudessa valossa tämän kuvatulvan keskellä on - ainakin minulle - noussut todella korkealle.
Piilomaja:
ajatuksesi oli selkeä ja eheä, siitä välittyi hyvin miten maailma on muuttunut ja mikä on aina ollut yksi puoli valokuvauksesta. Itse arvostan isäsi tapaa sitoutua tiettyihin esteettisiin arvoihin.
Tietyissä asioissa jäärä asenne voi olla jopa aika raikas tapa ajatella.
Onpa mielenkiintoinen aihe. Sinä ja kaikki kommentoijat olette puhuneet hyvää asiaa! Vaikea jäsentää kaikkea sanottavaa, ja lopputulos liippaa vain osittain alkuperäistä aihettasi...
VastaaPoistaNiin kiehtovaa kuin onkin se, että kuvaaminen on kaikkien ulottuvilla, minusta se on myös kovin hermostuttavaa. Tuntuu, että tilanteet ovat nykyään olemassa vain, jos ne kuvataan.
Kun menen ystäväperheen luo kylään, kamera alkaa räpsyä heti. Pitää tallentaa se, kun täti tapaa lapsia, lukee niille kirjaa, leikkii niiden kanssa. Sitten kuvat, joita yhdestä tapahtumasta on sata, väritetään seepiaksi ja niistä tulee kauniita otoksia perhealbumiin. Lapset eivät koskaan itke eikä aikuisilla ole huonoja ilmeitä.
Emmekö me ole olemassa ilman tätä jatkuvaa kuvallista dokumentointia? Tänä päivänä olisi kiinnostavaa pohtia enemmän sitä, mikä on kuvaamisen merkitys. Kirjoitammeko pakkomielteisesti omaa tarinaamme sellaiseksi, jollaisena sen haluamme nähdä? Olisi myös hauska tietää, minkälaiset dokumentit nousevat 50 vuoden päästä siihen arvoon, missä 50 vuoden takaiset valokuvat nyt ovat.
kauniit kuvat ja kauniisti kirjoitit valokuvaamisesta.
VastaaPoistamä vaan aina räpsin. räps.
en myöskään välitä käsitellä sen enempää, en rajaa myöhemmin uudestaan, ainoa mitä teen on että tarkastan valon, että se on jotenkin kohdillaan. johtuu myös taidoista, en osaa. joskus kun olen yrittänyt, kuvasta tulee ihan toinen, eikä se mitä kuvaushetkellä tavoittelin. räps.
Minä en tykkää ollenkaan valokuvan jälkikäsittelystä. Vain uudelleenrajauksen sallin tai parin asteen vaalentamisen, jos on kauhean tummaa. Minusta käsitellyt kuvat ovat tylsiä, niistä häviää autous.
VastaaPoistaKameran hankintaan oli oikein hyvä perustelu.
Nyt luin vasta nämä kaikki kommentit, hyvää keskustelua tosiaan.
VastaaPoistaHaluan vain sanoa, että minä rakastan kuvaa. Hienoa, puhuttelevaa kuvaa, sellaisiin tuskin kyllästyn koskaan. Eikä sellaisen ottamiseen todellakaan tarvita ihmeempää välineistöä. Inhottaa oikein se tekniikalla temppuilu.
Minusta ikävin kysymys on aina se, kun joku kysyy mikä kamera on mulla on. Tekisi mieli sanoa, että mitä väliä sillä on. Ennen en edes tiennyt millä kuvaan, nykyään olen oppinut lukemaan sen kameran kyljestä. Tärkeintä on miten sieltä lävestä katsoo, millä tunteella.
Kuvaaminen voi olla myös aikalailla päämäärätöntä. Sellaista se taitaa minulla olla. Kokeilua, oppimista, hengailemista vähän intensiivisemmpin sen kansa mitä näen, flirttailua. Ei niinkään tallentamista. Eikä kohdallani varsinkaan tekniikkakeskeistä puuhaa - saan aina silloin tällöin harmistunutta kommentointia eräältä suorasanaiselta valokuvaajatuttavaltani siitä kuinka muuten kiinnostavat kuvat ovat teknisesti niin "virheellisiä". Minuakin se kyllä haittaa vähän, mutta ei niin paljoa, että murheeseen siitä vaipuisin ja heittäisin pokkarin seinään. Oikeastaan joskus lohdutan itseäni kunnon kameran puutteessa, että on kiinnostavaa nähdä millaisiksi kuvat muuttuvat mitä pidemmälle käytän loppuun rääkättyä pokkariani. Enimmäkseen en usko, että siitä mitään hienoa syntyisi, mutta on pakko koittaa keksiä perusteluita itselleen, että ilo säilyisi. Nyt minulla on jokusen päivän ajan digijärkkäri lainassa, on sen kanssa kyllä mukavampi kuvata. Parasta siinä on etsin ja valovoimainen linssi.
VastaaPoistaMinusta kuvan muokkaaminen ei ole niin paha. Varsinkin jos sitä tekee samalla mentaliteetilla kuin etsii parasta mahdollista sävykkyyttä pimiössä työskennellessään. Niin monenlainen valokuvaaminen on hienoa. Tottakai rakastan perinteikästä, teknisesti taidokasta mustavalkokuvaa. Mutta yhtälailla saatan ilahtua valokuvasta, joka on enempi tehty kuvan ottamisen jälkeenkin. Minusta kuvantekijän ajatus ratkaisee. Mutta ehkä probleema onkin se, että sitä käsiteltyä kuvaa näkyy niin paljon. Kyllästyttää. Kyllä minuakin.
Sellainen on kyllä hirveää, jos valokuvien käsittelyllä haluaa häivyttää "virheet" pois. Siis sellaisissa "tallennustyyppisissä" kuvissa. Minusta silloin ei kannata edes puhua kuvan käsittelystä, vaan ajattelemattomasta mestaroinnista, joka perustuu ikäviin toiveisiin. Mainoskuvilla on minusta toisenlainen funktio, niissä moiselle toiminnalle on erilainen peruste. Mutta minun on kyllä myönnettevä, että ilahdun enempi mainoskuvasta, joka ei idealisoi kohdetta ihan naurettavuuksiin, vaan jossa on jotain elämää. Voi se olla vaikka aivan käsiteltykin kuva, mutta kuvankäsittelyssä olis kiva näkyä jokin muukin ajatus kuin länsimainen kauneusihanne.
Nutun mielipiteelle myös nyökkäinen.
VastaaPoistaNuttu:
VastaaPoistamielenkiintoista pohdintaa, todella.
Huomaan itse, että kuvaammisesta tulee helposti pakko. Ettei suorastaan uskalla lähteä ulos ilman kameraa, jos vaikka jotain menee ohi. Tuo edellinen lause sinänsä on jo aivan absurdi. Mikä menee ohi? Mihin oikein tarvitsen kameraa?
Sosiaalisissa tilanteissa huomaa, ettei osallistu keskusteluun, olemiseen, mihinkään vaan tarkkailee kaikkea eikä oikeastaan yhtään mitään linssin suojassa.
Out:
kiitos kaunis Outi!
Minäkin suureksi osaksi räpsin ja nykyään sekin on jäänyt vähemmälle. Ei ole jaksanut kuvata niin hurjasti.
Kuvankäsittely on ristiriitainen juttu, siinä on myös hyviä puolia ja ymmärrän toisaalta sen käytön, mutta huomaan, että kovin manipuloidut kuvat herättävät ainakin minussa myös ärsytystä.
Liivia:
tuo kuvankäsittely on kinkkinen aihe. Itsekin käytän sitä just rajaamiseen, valoa lisään joskus tai vähennän, perusjuttuja, enkä halua orjallisesti tuomita täysin kuvankäsittelyä.
Mutta jos ensimmäinen ajatukseni kuvan nähtyäni on: onpas käsitelty kuva, niin on se aika tylsä lähtökohta.
Ja kyllä, minäkin rakastan kuvaa. Sen katselemista, tekemistä, siitä puhumista. Olen kuvan pauloissa.
Tanja:
juu, itse ostin myös siitä syystä järkkärin, että pokkarin rajat tuli aika äkkiä vastaan. Erityisesti suht halvan digipokkarin. Filmille kuvatessa olen huomannut, että tavallisella kameralla pärjää aika hyvin, jos osaa tietyt perussäännöt.
Ymmärrän hyvin, että mainoskuvalla on omat tehtävänsä, joita se palvelee. Minua vain huolettaa, jos kaikki kuvat alkavat pikku hiljaa näyttää mainoskuvilta. Jos siitä tulee ääneen sanomaton ideaali, johon tulee jokaisen kunnon kansalaisen pyrkiä.
Nyt kuuluu kauhea huuto! Apua jatkan tästä myöhemmin, kunhan lapsi on päiväunilla. Ajatus katkeilee.
En tiedä teknikasta, enkä teknisesti hyvästä tai huonosta valokuvasta kovin paljon.
VastaaPoistaMinustakin hyvä kuva on puhutteleva, siinä on tunnelma, sitä voi katsoa loputtomiin tai palata uudestaan katsoma(a)n!
Sinun blogissa on semmoisia kuvia :)
Eräs tuttu, teknisesti hyvin koulutettuu tuode/ mainoskuvaja, ei ottaa mun mielestä omasta perhestä ja elämästä ollenkaan „normaaleja“ kuvia! Ne ovatkin teknisesti 100% loistavia hymy/mainos kuvia,
mutta joteinkin niin tylsät, puutuu herkyys ja elämä...
Sama mieltä olen sun ja Liivian kanssa, puhuttelevan kuvan ei tarvi aina ihme/huippu välineta
Se riippu ihmisestä kuka paina nappia… hänen hyvästa tai huonosta silmästä ja tunteesta millä hän katso linssin läpi…
Mainoskuvat ovat kyllä joskus masentavia, mutta usein siinä asiakas sano sään(n)öt ja pieni mainostoimisto ei kovin paljon siinä selittää, jos halua duunin /rahat :(
Tässä on nyt teknisesti todella huono kirjoitus, ei sanakirja, pyydän kovasti anteeksi!
Luin vasta nyt tämän todella mielenkiintoisen keskustelun. Teillä oli kaikilla hyviä mielipiteitä, joihin voin hyvin yhtyä. Minä nautin siitä, että voin valokuvata, kun en osaa muuten piirtää tai maalata. Tuntuu, että kuvaamalla voi vähän tyydyttää visuaalista ilmaisutarvettaan. Nautin siitä, että voi sommitella kuvan ja rajata sen. Kiitos Celia siitä, että osallistuit haasteeseen! Minä todella nautin sinun kuvistasi, ne hengittävät ja antavat tilaa katsojalle.
VastaaPoistaTanja:
VastaaPoistatuo pimiövertaus on hyvä ja voihan kuvalla leikkiä, kokeilla, mennä rauhassa harhaan ja juuri etsiä sitä oikeaa sävyä.
Kuten sanoit, pitkälle käsiteltyä kuvaa näkee nykyään niin paljon, että sille kaipaa myös vaihtoehtoa.
Marika:
kirjoituksesi ei ollut lainkaan huono!
Minusta koko ilmaus: teknisesti hyvä kuva, kuulostaa jotenkin lattealta. Eihän tekniikassa mitään pahaa ole, mutta täytyyhän olla muutakin?
Ajatus omasta perheestä valkoista pepsodenthymyä hymyilevinä mainoskuvina tuntuu jo joltain huonolta pilalta. Kiva sitten, kun lapsi tulee murrosikään poistella esikoiselta finnejä photoshopilla ja tasoitella omia suonikohjuja. Hirvee homma.
Kiitos Marika!
Niin kauniisti ja lempeästi sanottu.
Kirjailijatar:
kiitos sinulle kivasta haasteesta!
Mulle kuvaaminen oli aluksi tavallaan maalaamisen korvike. Juuri kuten hienosti sanoit, sillä voi tyydyttää visuaalista ilmaisuntarvetta.
Kiitos kaunis Kirjailijatar!
Et tiedäkään kuinka iloiseksi nämä teidän kommentit minut tekivät.
wow beautiful! love the bottom shot.
VastaaPoista