Rainy day women

Aika aikaansaamatonta tai sellainen tunne, mistäköhän sekin, tuulee ja sataa. Keskiviikkona lähdemme pohjoiseen, olen jo puoliksi ajatellut pakkaamista.

Ostin yhden vaaleanpunaisen pionin ja laitoin valkean liinan pöydälle. Liina kääritään aina syödessä puoleen väliin - muuten väritämme sen ruualla.

Tätä kuuntelen.


I feel like getting nowhere, wonder where that came from. It's raining and blowing hard. This Wednesday we are leaving for north, my mind is half occupied with packing up already.

I bought a pink peony and covered the kitchen table with a white linen cloth.

Listen to this.

Edithin kuvia

Jatkan hieman vielä valokuvista. Tässä on Edith Södergranin itsestään ottama kuva vuodelta 1911. Olen usein miettinyt mikä on tuo esine, jota hän pitää kädessään ja miksi Edith on halunnut kuvata itsensä sen kanssa.
Kuva on kirjasta, jossa on Edithin kirjeiden lisäksi hänen Raivolassa ja sveitsiläisissä parantoloissa 1910-luvulla ottamiaan kuvia. Palaan näihin kuviin usein. Niiden suhteen en useinkaan mieti, ovatko ne "hyviä" kuvia tai millainen "hyvä kuva" ylipäätään on, vaan koska jokin niissä vetää minua puoleensa. En usko että syynä on edes se, että ne ovat Södergranin eivätkä jonkun tuntemattoman ottamia. Ehkä se on vain valokuvan kyky tallentaa ajasta salavihkaa sellaistakin, mitä kuvaaja ei koskaan tullut kuvaamishetkellä ajatelleeksi.


Olisi niin ihana lähteä matkalle. Vaikka edes aivan pienelle.

"Suunnittelen matkoja.
Ajattele nyt vaikka Etelä-Venäjälle, jossa kujilla kukkivat valkoakaasiat, jossa loputtomat ruisvainiot aaltoilevat, sitten arojen villi tuoksu ja vyötäisiin ulottuvat moniväriset kukat, sitten uhkeat syvänsiniset virrat. "

- Edith Södergranin kirjeestä neiti Siiri Böökille kirjoitettu maaliskuussa 1909-

Some photos from the past

Otin alimmaisen kuvan kahdesta nukkuvasta siskostani 20 vuotta sitten. Vedostin sen lasten valokuvakerhossa. Muistan kuinka kuvat alkoivat muodostua pyykkinarulla roikkuviin vedospapereihin.

Toinen kuva vieressä, on isäni ottama, siinä ovat minä ja Humphrey Bogart.

Kului lähes 15 vuotta, että tuskin koskin kameraan. En oikeastaan tiedä miksi. Olin keskittynyt muihin asioihin ja jotenkin pelkäsin tuota konetta.

Viime tammikuussa aloitin kuvaamisen uudestaan. Maalaamisessa rakastan prosessin hitautta, valokuvauksessa etsin vielä suhdetta välineeseen. En oikeastaan tiedä millaisesta suhteesta haaveilen, sitä pitää vielä miettiä.

Tänään hieman tahmea aamu. Eilen pyysin äitiäni hankkimaan unikonsiemeniä. Koiramme W oli kuulemma koittanut karata. Olin siitä kovin ylpeä.

I photographed my two sleeping sisters 20 years ago.

The photo on the left is by my father, it shows me and Humphrey Bogart.

Monday

Monien syntymäpäivien viikonloppu. Eräät kulmahampaat pitävät minut taas öisin hereillä tai voi ne olla ne viheliäät takimmaiset. Oli miten oli, vaadin lämpöä. Tuntuu, että menee koko vihreys hukkaan, kun paleltaa ja kesämekot ryttääntyy kaapissa tai ovat ajatuksentasolla jo ihan mytyssä.

Kookos- raparperitorttu olisi maanantaille hyvä.

Into Each Life Some Rain Must Fall

Räjäytyskonsultit kävivät eilen. Olimme miehen kanssa molemmat samaa mieltä siitä, että toinen konsultti muistutti sekä olemukseltaan että puhetyyliltään Columboa. Hänellä oli nuhjuinen poplari, kihara tukka, sänki ja leppoisan filosofinen ote räjäyttämiseen. Hän oli jo matkalla ulos, kun hän äkkiä kääntyi ja vaati saada kurkistaa vaatekomeroon, hieman kuin Columbokin palasi esittämään "vielä yhden kysymyksen". Vilkaistuaan sisään hän lähti, silminnähtävästi tyytyväisenä.

Jotenkin aivan jotain muuta mitä olin räjäytyskonsultilta odottanut. Tosi mukava yllätys. Tietokoneemme alla on nyt neljä toffeefudgen kokoista ja näköistä palasta suojelemassa sitä tärinältä.

Löysin tuon vanhan valokuvan kahdesta pienestä tytöstä kedolla vuosia sitten divarista. Se on minusta niin kaunis. Tuntui melkein rikolliselta ostaa jonkun toisen valokuvia.

Yesterday the explosives consultants visited our apartment for a quick security check. We both thought that the fellow bore an astonishing resemblance to Columbo: he wore an old trench coat, sported a curly black hair and a five o'clock shadow. He had a bohemian, curious look about him, and after checking out all the rooms, already on his way out, he suddenly turned around - very much like Columbo asking his "one more question" - and wanted to know, what was in our storage room. After having peeked inside, he left, seemingly satisfied.

Well, he certainly wasn't what I expected, but he was a nice surprise. We now have four pieces of brown rubber - pretty much like four pieces of toffee fudge - under our computer, protecting it from the vibrations from the future blasts.

I found this old photo of two little girls on a meadow years ago in an antiquarian bookstore. I think it's really beautiful. It felt almost like committing a crime, buying someone else's memories.

Orvokin päivänä

Ylin kuva tältä päivältä, alin eiliseltä.
Isäni osti meille viime talvena divarista Otavan ison musiikkitietosanakirjan. Tänään sen välistä tippui kuivattuja lehtiä. En ole huomannut niitä aiemmin. Siihen tarvittiin näköjään näin kolea päivä. Lehtiä kuivui kolotomisen rakenteen, Koltayn ja koloratuurin päällä. Yksi valtava vaahteranlehti painunut joutsenlammen pohjaan.

Tällainen ilma ei saa jatkua pitkään. Se on selvä. Luen pitkästä aikaa Virginia Woolfia. Se tuntuu hyvältä. En ole varmaan koskaan toivonut näin paljon omaa pihaa, edes pientä.

Look there

Kesäkuun ensimmäinen ja syreenit tuoksuu. Tykkään sanoa syreeni, siitä tulee juuri se olo ja tuoksu.

Vanha koiramme W, joka asuu äitini luona pohjoisessa, ei varmaan elä syksyyn asti. En haluaisi millään ajatella, ettei W: tä kohta ole. Niin tuskallinen ajatus. Luopuminen ei taida koskaan tulla yhtään helpommaksi. Tai ehkä joskus sitten.

Isä tuli käymään. Toi hienon kirjan ja vaikka mitä ihanaa.

Voisin vain kuunnella puiden huminointia.