Naarmutettu laulu hyppää lähelle reunaa, toisten häihin ja takaisin, kauas pois. 

Kertosäkeessä vasta sen huomaan. Kuinka nopeasti toukokuu meni. 

Maitotölkissä nukkuneet siemenet ovat nousseet. Katselen niitä aamulla ihmeissäni.
Kuinka ne saattavat?
 Pionikimpun kaksi nuppua eivät tahdo avautua. Ymmärrän.
 Ei sitä aina jaksa.

Lämpöä sisällä ja ulkona.
Kuljen tyynyn laskokset poskessa vesilasilta toiselle. Olen ollut koko viikon tosi kipeänä.
 Katsonut dokumentin Vivienne Westwoodista ja toisen Sonia Rykielistä. Ihmeellisiä, inspiroivia, rohkeita naisia.

Tarvitsen korkokengät ja viileän otsan.

Kevään ensimmäinen rankkasade.
Pihan vanhin puu, pihlaja on aukaissut arat silmunsa. Koivun silmät nuokkuvat puolituulessa.
Vuosi sitten muutimme tänne vai oliko se silloin. En halua muistaa. Elämä on muuttunut paljon lyhyessä ajassa. Vuosi on lyhyt aika.
Kamalan lyhyt.
En ole tainnut ottaa vielä yhtään keväistä kuvaa. Yhtä yritin, mutta sekunnin ajan kukkaa pitelevä, aseteltu lapsi irvisti ja puristi kukan lyttyyn.
 Juoksi pois riemukkaasti huutaen: äitin varjo on kalju.

Linnut laulavat unesta läpi. Olin unohtanut sen.

Lapsi tulee aamulla sänkyni viereen ja tahtoo olla Feeniks- lintu. Kiedoin ruusuhuivit käsivarsiin siiviksi, viuhdoin sormilla ilmaa, mutta:

 "Äiti ei, tuohan on yleinen sankaripuku" .

Nainen kadulla kantaa tarvirukkaisissa sinisiä orvokkeja.  Lähikaupan ruusukimppu ei tuoksu.

Kevät kulkee hitaasti, on silmänräpäyksessä poissa.