Aurinko tuli takaisin!!!
Sen kunniaksi olemme  maalanneet pensselit huulessa, tanssineet tangoa sohvalla, ummistaneet silmämme kaikelta muulta, kulkeneet jalan valkoisin ripsin. Pakkanen teki.

Kahdeksan

Sain Maijjamaisen ihanasta maailmasta haasteen kertoa itsestään kahdeksan asiaa. Pääsin listassa aina viitoseen, kunnes pyyhin kaiken pois. Kummallinen viitonen ja pois pyyhitty, synkähkö, tynkähkö lista. Joten.
 Tein näin: 

 kahdeksan minulle tärkeää taiteilijaa, satunnaisessa järjestyksessä. 

1. Louise Bourgeois
2. Frida Kahlo
3. Mirkka Rekola
4. Helene Schjerbeck
5. P.J Harvey
6. Monika Fagerholm
7. Sophie Calle
8. Maaria Wirkkala

Yllättäen kaikki ovat naisia. On toki monia muitakin, miehiä myös. Nämä kahdeksan ovat minulle niin tärkeitä ja rakkaita. Sellaisia voimaolentoja, joiden elämästä ja taiteesta saan lohtua, kauneutta, toivoa. Tunteen, etten ole yksin, että asioilla on tarkoituksensa.
Jos innostutte, niin olisi kiva kuulla teidän voimaolennoista!

Talvehtija

 

Vaaleanpunainen amaryllis menetti eilen viimeiset terälehtensä. Ne vain putosivat pois. 

Mietin, meneekö se nyt talviunille? 

Tuntuu kuin talvehtisin. Huonekaluja ei ole huputettu eikä kristallikruunua kääritty sifonkiin, mutta yhden posliinikissan päässä on raidallinen sukka, minä piilossa kaapin takana. 

Katsoin kaksi Woodyä putkeen. Barcelonan ja Pariisin. Barcelona ärsytti. Pariisi viehätti. 

Taidan olla enemmän Woodyn vanhempien elokuvien ystävä.

Manhattan ja Hannah ja sisaret ovat rakkaani.

Kymmenen vuotta

" Odotan, että fiikukseni saa varjonsa takaisin."

 Kirjoitin juuri tänä päivänä kymmenen vuotta sitten pieneen, mustaan muistikirjaani. Silloin asuin huonessa, jossa oli kaksi kulmaa, vahingoniloinen sänky, fiikus ja pieni pöytä.

Minulla oli kiire valmistua. Minulla oli kiire olla jotakin. Muuttaisin kohta pois tuosta huoneesta. Vaihtaisin fiikukselta mullat. Nukkuisin matalalla patjalla viimeisen yön, tyhjässä huoneessa tuoksuisi kiinalainen tupakka, antaisin fiikuksen siskoilleni hoitoon, kunnes se unohtuisi vuosiksi, häämöttäisi  mielessä pari kesää kunnes kuolisi eräänä heinäkuun pilvisenä iltapäivänä. Eikä kukaan panisi merkille. Mitä? 

Kymmenen vuotta. Onko siitä niin kauan? Vai vähän aikaa?

En saata muistaa.

Kiitos kaunis kaikille teille Pienessä Vihkossa vieraileville!!!

Kiitos paljosta.