Minun ei pitänyt puhua sateesta.
Mietin mikä oli se kesä, kun satoi aina. 2004, ehkä.
Katselen pionia. Istutin sen viime kesän illassa, kun lapsi oli nukahtanut tavallista aiemmin.
Nyt se kukkii. Ihme.
Radio puhuu tiikereistä. Kuinka ne pikkuhiljaa katoavat.
 Lapsi tahtoisi nähdä jääkarhun lapsen. Kuinka se ui jäätä pitkin äitinsä luo.

Illan päivä

Sairauspäivä, kuuntelen vuoteessa puiden huminaa kunnes ymmärrän sen sateeksi. Unessa puhun puuta

heinää, herätessä ääneni on kadonnut. 

Postiluukussa niin kaunis kirje, jossa mies seisoo käsillään vaaleanpunaista vasten. Se kuulostaa hyvältä ajatukselta. 

Mielessä Jäämeri, Titovka, Ivalo, Maauimala, Kumpula, pieni jyrkkä mäki, jonka osaan ulkoa, yksi hymyilevä koivu, 

Tukholma, pieni metsä, metsässä keto ja kedolla aivan hiljaista. 

Pupu, prinssi ja kaappi

Viimeisestä muuttolaatikosta löytyi pupu.
Laatikoiden takaa vanha kaappi, jonka olin jo unohtanut. 

Pupulla käy aika pitkäksi. Minun pitäisi olla prinssi, juosta syreenin oksa kädessä ympäri pihaa ja huokalla ihastuksesta. 

Kaappi oli tuon värinen, kun sen muinoin löysin. Nyt sai vihreä mennä. Sisko ehdotti syreeniä. Pupu vaaleanpunaista.

Prinssi miettii vielä.