Tammikuu on iso elementtitalo joka peittää maisemasta kaiken, minkä haluaisi muistaa. Helmikuun toisena yönä näin unen jossa ostoskeskuksen betonipihaan nousi kiivaasti kukkivia omenapuita ja kolisevia hääajoneuvoja joissa sulhaset odottivat terälehtiin painautuneina. Helmikuu ei vielä paljasta pölyä, mutta muistuttaa, että pimeydelläkin on pohja.
Olen ajatellut viime aikoina kilpailemista. Myös blogien välillä. Ajatukseni sen suhteen ovat ristiriitaiset. Minun pitäisi oikeastaan ryhmitellä siihen liittyvät mielikuvat kahteen "mielikuvaryppääseen" tai sitten jonkinlaiseksi vuoropuheluksi:
-Elämän tärkeitä asioita ei voi voittaa kilpailussa.
-Jos näin on, mitä pahaa kilpailussa sitten on? Sehän on vain hauskaa ja sopii niille, joilla on vahva kilpailuvietti.
-Mutta kilpailun sisäistänyt yhteiskunta tuhoaa lopulta solidaarisuuden ihmisten välillä. Lopulta oikeat asiatkin vääristyvät sen myötä.
-Kilpailu on yhteiskunnan todellinen luonne ja järjestys, joka vain seuloo jyvät akanoista.
-Yhteiskunnalla ei ole "todellista luonnetta"; se on sellainen, millaiseksi ihmiset sen tekevät.
-Kukaan ei silti pakota ihmistä kilpailemaan aseella uhaten.
-Ainakaan vielä. Pakkojakin on tietysti monenlaisia.
-Mutta mitä oikein tarkoitat tällä "pahalla kilpailemisella"? Idolsia, liike-elämää, urheilua - mitä?
-Kenties sitä, että kilpailu on vertailemisen kärjistynyt muoto, ja että sen kohteeksi joutuvat sellaisetkin asiat, joissa kilpaileminen on aiemmin nähty turhana tai järjettömänä. Mitattava määrä kasvaan lopulta tärkeämmäksi kuin laatu.
-Mutta entä jos ihmiset todella haluavat kilpailla?
-Sitten on hyväksyttävä, että se aiheuttaa ihmisissä riittämättömyyden tunnetta yhä varhaisemmassa iässä.
-Se on sinun ongelmasi.
-Kenties. Mutta tuskin pelkästään minun.
PS. Kirjoitin puheena olevan sanan ainakin viisi kertaa muodossa "kilapilu". Se on niitä sanoja, joille on olemassa "virallinen virheellinen kirjoitusmuoto". Kokeilkaa, jos ette usko.
