Tammikuu on iso elementtitalo joka peittää maisemasta kaiken, minkä haluaisi muistaa. Helmikuun toisena yönä näin unen jossa ostoskeskuksen betonipihaan nousi kiivaasti kukkivia omenapuita ja kolisevia hääajoneuvoja joissa sulhaset odottivat terälehtiin painautuneina. Helmikuu ei vielä paljasta pölyä, mutta muistuttaa, että pimeydelläkin on pohja.
Olen ajatellut viime aikoina kilpailemista. Myös blogien välillä. Ajatukseni sen suhteen ovat ristiriitaiset. Minun pitäisi oikeastaan ryhmitellä siihen liittyvät mielikuvat kahteen "mielikuvaryppääseen" tai sitten jonkinlaiseksi vuoropuheluksi:
-Elämän tärkeitä asioita ei voi voittaa kilpailussa.
-Jos näin on, mitä pahaa kilpailussa sitten on? Sehän on vain hauskaa ja sopii niille, joilla on vahva kilpailuvietti.
-Mutta kilpailun sisäistänyt yhteiskunta tuhoaa lopulta solidaarisuuden ihmisten välillä. Lopulta oikeat asiatkin vääristyvät sen myötä.
-Kilpailu on yhteiskunnan todellinen luonne ja järjestys, joka vain seuloo jyvät akanoista.
-Yhteiskunnalla ei ole "todellista luonnetta"; se on sellainen, millaiseksi ihmiset sen tekevät.
-Kukaan ei silti pakota ihmistä kilpailemaan aseella uhaten.
-Ainakaan vielä. Pakkojakin on tietysti monenlaisia.
-Mutta mitä oikein tarkoitat tällä "pahalla kilpailemisella"? Idolsia, liike-elämää, urheilua - mitä?
-Kenties sitä, että kilpailu on vertailemisen kärjistynyt muoto, ja että sen kohteeksi joutuvat sellaisetkin asiat, joissa kilpaileminen on aiemmin nähty turhana tai järjettömänä. Mitattava määrä kasvaan lopulta tärkeämmäksi kuin laatu.
-Mutta entä jos ihmiset todella haluavat kilpailla?
-Sitten on hyväksyttävä, että se aiheuttaa ihmisissä riittämättömyyden tunnetta yhä varhaisemmassa iässä.
-Se on sinun ongelmasi.
-Kenties. Mutta tuskin pelkästään minun.
PS. Kirjoitin puheena olevan sanan ainakin viisi kertaa muodossa "kilapilu". Se on niitä sanoja, joille on olemassa "virallinen virheellinen kirjoitusmuoto". Kokeilkaa, jos ette usko.
On hyvää tekevää ajatella että pimeydellä on pohja.Ja näkee ja kuulee unia.Näen itsekin jostain syystä niitä paljon-enemmän kuin enen,haluAisin että joku kilpailisi juuri nyt siinä että olisi hyvä isälleni hoivakodissa,jossa hänet oli unohdettu eilen ja tänään istumatuoliinsa siteisiin kiinni-koska oli kiire tehdä jotain muuta -aion huomenna mennä sinne ja ampua sanoilla.
VastaaPoistaMaria:
VastaaPoistavoin kuinka pistää vihaksi, kun kuulee kuinka ihmisiä kohdellaan tässä maassa. Omassa lähipiirissäni on hyvin samankaltaisia kokemuksia.
Toivon totisesti, että isäsi saa hyvää, lempeää ja arvostavaa hoitoa.
Kannattaa ampua sanoilla ja kovaa.
On ihmeellistä ja terveen järjen vastaista, ettei rikkaassa maassa saada palkattua tarpeeksi hoitajia, sinne missä heitä todella tarvitaan.
Voimia sinulle Maria!!
Minusta blogeista ja lukijoistakin voi haistaa kaunista pyytettömyyttä, ei-kilpailua, vastikkeetonta omasta ilosta jakamista, kaikkea hyvää. Mutta joskus, vaikka blogi olisi kuinka puhtoinen, voi kommentoinneista löytyä kilpailuhenkeä karmeimmillaan: kateutta. Minusta se on, yäk, myrkkyä, jossa yhden pimeä mieli mustaa ja pahoittaa muidenkin oloa. Luulen, että varsinkin vähän eri tyylilajin blogeissa, esim "olemme onnellinen perhe puutaloidyllissämme" -tyyppisissä tämä on suurempi ongelma, blogia luetaan kuin halpaa keltaista lehteä ja etsitään saumaa ilkeillä anonyymisti.
VastaaPoistaMun uudessa osa-aikaisessa työssäni on pikkasen kilpailuhenkeä piiloon kirjoitettuna. Olen alkanut nähdä painajaisia kaoottisista ja epäreiluista työpäivistä, vaikka päiväaikaan työskentelystä, seurasta ja oppimisesta nautinkin. Nyt vähän huolettaa työn valta minuun: päivin annan itseäni ja öisinkin se on mukana. Pinta menee pintaa syvemmälle...
"Mitattava määrä kasvaan lopulta tärkeämmäksi kuin laatu." Hyvin sanottu. Ajan kulku pelottaa,
jos sen mukana väärät asiat nousee arvoon arvaamattomaan! Minustahan tulee siis mummu, joka päivittelee 'näitä nykyaikoja'.
Kiinnostavaa pohdintaa. En ole ihan varma, mitä blogien keskinäisellä kilpailulla tarkoitat, mutta jotenkin tunnistan kuitenkin. Joskus on ihanaa hylätä koko blogi toviksi ja muidenkin blogit, koko se/tämä maailma; se tuntuu vapauttavalta.
VastaaPoistaKilapilu :) Mulla sellainen sana on pääsisäinen eli pääsiäinen.
Aivan huippuhieno tuo ylin kuva, tulee mieleen 70-luvun lapsuus.
Minulla se sana vääntyy muotoon kilipailu. Aina. Olen ruvennutkin puhumaan kilibailuista. Koska siitä tulee niin hauska mielleyhtymä kileistä, joilla on kovat bileet menossa :)
VastaaPoistaMuuten kirjoitat tärkeäastä asiasta, sellaisesta, jonka minäkin jossain määrin tunnistan. Siinä, miten yritetään näyttää ja olla jotain. En silti haluaisi missään nimessä kilpailla vapaa-ajallani missään, tuolla työelämässä sitä kilpailua on ihan riittämiin ja sille en voi mitään. Siellä valitettavasti määrä korvaa joskus laadun, kuten kirjoitit.
Tuo ylin kuva on todella kaunis.
Meihin kaikkiin on rakennettu sisään kilpailu geenien muodossa. Aina on ollut niin, että jotkut pärjäävät ja jotkut karsiutuvat, ja ainahan joku häviää (mutta toisaalta - yleensä vain yksi on paras ja ovatko kaikki muut sitten häviäjiä? Ja voiko häviöksi sanoa sitä, että ehkä sen myötä, että tajuaa kuinka kaikki eivät voi voittaa ja kuinka ei itse ole sen huonompi kuin muutkaan, oppii hyväksymään itsensä tai ainakin silittää vähän enemmän myötäkarvaan? Eikö enemmistö silloin voita?)
VastaaPoistaMinusta on hämmentävää ajatella kilpailua ja mitä se edes pohjimmiltaan on, sisäsyntyistä vai ympäristöstä riippuvaa. Tuntuu että kuitenkin ihminen keksii tavan kilvoitella jossain, jos ei muiden, niin itsensä kanssa. Kilpailua pidetään raakana ja rumana, ja sitä se monesti onkin, mutta voisiko ajatella, että kyse onkin positiivisesta asiasta, pyrkimyksestä parempaan, energiasta joka vie eteenpäin (toisaalta taas, miksi pitäisi aina edetä?) Jos olisikin niin, että se minkä miellämme nykyään kilpailuksi, itsensä ylemmäs korottamisen yritys toisia sorsimalla ja tallaamalla, olisi jotain ihan muuta?
(äh, ihan meni aivo solmuun nyt, tätä pohditaan loppuyö..! kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta!)
Maijja:
VastaaPoistablogeista löytyy toki myös paljon hyvää ja kaunista, vilpitöntä jakamista. Juuri niin kuin hyvin kuvasit.
Minusta tuo anonyymi-ilkeily on netin luoma ilmiö, missään muualla tuskin voisi harjoittaa tuollaista kiusaamista täysin kasvottoman anonyymisti jättämättä tarkkoja jälkiä. Se on oikeasti uuden teknologian mahdollistama lisäys - samalla tavalla kuin läähätyspuheluita ja pilasoittoja voitiin soittaa vasta sitten, kun puhelin oli keksitty.
Näissä "olemme onnellinen perhe puutaloidyllissämme"- tyyppisissä blogeissa on varsin yleistä, että julkaistaan paljon intiimeiksikin laskettavia perhekuvia (tosin se mikä on yksityistä ja mikä yleistä, merkitsee netissä usein muuta kuin ns. todellisessa maailmassa), kuvia lapsista ja kodista.
Noin kymmenen vuotta sitten tuskin kukaan olisi uskonut, jos joku olisi väittänyt vakavalla naamalla, että tulevaisuudessa laitat satojen tuntemattomien ihmisten katsottavaksi kuvia vastasyntyneestä lapsestasi parin päivän kuluttua synnytyksestä tai tusinan perheesi joulukuvia. Ja että periaatteessa nuo kuvat voivat joutua aivan kenen tahansa haltuun ja käyttöön.
Ennen tämän tyyppisiä kuvia oli totuttu näkemään lehdissä julkisuuden henkilöistä. Ehkä tämäkin blogi-ilmiö on tavallaan luonut myös paikan tuntea kateutta ja ilmaista sitä sitten - niin kuin nettiin kuuluu - anonyymisti. Yhtään tuomitsematta perhekuvien näyttämistä, ymmärrän tavallaan myös senkin, että sellainen voi herättää myös negatiivisia reaktioita.
Tai, kun kaikesta tulee julkista, alkavatko ihmiset reagoida vieraiden ihmisten paljastamaan intimiteettiin toisaalta uteliaisuudella, toisaalta turhautumisella ja raivolla, kun kaikki salaiset ja intiimeimmätkin kokemukset ovat julkista kamaa kuvien, twiittausten ym. muodossa? Jotenkin aistin tällaisen kaksinaisen, ristiriitaisen suhteen näihin materiaaleihin. Se, mikä ennen tuntui "pyhältä", kuten ihmisen syntymä tai kuolema, on pian julkista kuvamatskua siinä missä muukin.
Kommentistasi heräsi taas hurjasti ajatuksia.
Kiitos Maijja!!!
Jatketaan vielä, näistä asioista voisi puhua vaikka kuinka!
Lumikko:
VastaaPoistamyönnän itse inhoavani kaikenlaista kilpailua, olen ehkä liiankin herkkä sellaiselle. Jos aistin jossain kilpailua, katoan aika pian paikalta:)
Tuolla blogien välisellä kilpailulla tarkoitan tunnetta siitä, että jos blogissa tärkeintä alkaa olla se, kuinka mahdollisimman suosittu, luettu, linkitetty, mainittu lehdissä tai muissa julkaisuissa, se on tai kuinka hyvin sen avulla voi myydä omia tuotteitaan, niin huomaan, että koko tuo maailma alkaa vaikuttaa minusta kovin masentavalta.
Tähän joku voisi heti todeta, että mitä pahaa mainostamisessa ja omien ja bloginsa saavutusten hehkuttamisessa on. Ei varmaan mitään, mutta jos se alkaa olla blogin ainoa tehtävä ja sisältö, niin en tiedä. Tässäkin tuntuu, että ns. auto "substanssi" on mahdoton erottaa niistä huomioarvon, näkyvyyden ja julkisuuden siteistä, jotka nettiin laitettua materiaalia ympäröivät.
Pääsisäinen, ihanasti sanottu!
Kiitos Lumikko!
Kirjailijatar:
kilibailu!
Taas uusi hieno sana. Kili on kans ihana sana. Pääsisäinen kilibailu:)
Ihan sama juttu minulla. Oman vapaa- ajan tahtoisi rauhoittaa kilpailemiselta. Uskon, että se on mahdollista.
Kiitos kaunis Kirjailijatar!!!
Anniina:
kiitos mielenkiintoisesta pohdinnasta!!
Koitan nyt omilla solmuaivoilla saada jotain sanottua:)
Minusta pelottavaa on juuri se, kun asioissa ja aloilla, joissa ei ennen ole nähty mitään syytä tai järkeä kilpailla, alkaa toimia samat kovat vertailemisen lait. Esim. facebookista tulee helposti paikka, jossa ihmiset kilpailevat huomaamattaan siitä kenellä on eniten "ystäviä" tai naiset kilpailevat lapsillaan esimerkiksi siinä kuinka hienossa koulussa lapsi on tai miten hänet on puettu, yms. Tällainen on minusta harmittavan yleistä nykyään.
Vielä geeneistä: populääri luonnontiede tietysti kertoo meille yhä uusia tietoja geenirakenteestamme. Mutta yhteiskuntia on aina ollut erilaisia. Aina kilpailu ei ole ollut kaikkialla samanlaista, vaikka meillä on aina ollut ihmisen geenistö. Ympäristö vaikuttaa myös perimään ja geeneihin, emmekä voi siirtää vastuuta teoistamme geeneille.
Kiitos Anniina vielä kirjoituksestasi!
Mielenkiintoisia juttuja.
Lumikko:
VastaaPoistaAuto "substanssi" - piti siis sanoa että AITO substanssi! :-)
Piti tulla vielä täsmentämään, kun luin kommenttini uudemman kerran. Olen kanssasi siis ihan samoilla linjoilla siitä, kuinka itsensä muihin vertaaminen ja juuri mainitsemasi osittain tiedostamaton kilpailu on pelottavaa, tuntuu että unohtuu se, mikä oikeasti on tärkeää. Onnen uskotaan löytyvän määrittelemällä itsensä ja se, mitä itsellä on, suhteessa muihin. Toki sitäkin täytyy harrastaa terveessä määrin, mutta tuntuu kuin se olisi menossa väärään suuntaan.
VastaaPoistaEdelleen geeneistä - en pidäkään niitä minään perusteena, jäin vain miettimään sitä, kuinka ennen on ollut lajien välistä kilpailua, ja laumassakin heikoin on jäänyt jonnekin riutumaan. Onkohan sitten nykypäivän ilmiö siirtää kilpailu muille elämänaloille, kun Suomessakin suurella osalla on ruokaa ja katto pään päällä.. ken tietää. Hurjaa, ja ehkä vähän huolestuttavaa.
Tätä asiaa vois tosiaan pohtia niin monelta kantilta, ettei enää tietäisi mistä pisteestä ajatusten kulku lähti :)
Lueskelin näitä kommentteja, mulla ei nyt aivot enää taivu mihinkään teidän tasoiseen pohdintaan, mutta aattelin vaan sitä kommentoida, että tuo auto'substanssi' sopi kyllä myös melko hyvin tuohon, jos ajatellaan sen tarkoittavan itse'substanssia' :)
VastaaPoista