Mankelissa

Oma elämä on nyt väsyttävien ja surullisten muutosten vallassa. Sitä on vaikea sanoittaa tänne tai sinne, minnekään. Tavaramarkkinoiden Keväässä on hyvät sanat, mutta nyt on elokuu ja ihosta näkee sen.

Jotain konkreettista. Leivoin vaapukkakakun. Unohdin leivinjauheen. Raaputin keltaisesta tuolista mustan. Luin Puolikkaan keltaista aurinkoa loppuun. Pidin siitä, mutta ei kirjasta suosikkia tullut. 

Ja oli unohtua. Löysin vanhan, kauniin mankelin, jossa luki: Auran konepajan. 

Unessa vedostin sillä grafiikkaa.

Unet ovat parhaita.

Itkevä keittiö saa apua

Satu mummosta, joka jäi katolle.

Äitini kiipesi aamulla katolle korjatakseen itkevää keittiötä. Lapsi juoksi pihaa ympäri. Minä taltutin surua niittämällä puuta heinää.
Katolle päästyään, äitini ei ollut enää varma haluaako tulla takaisin maan päälle. Hän lupasi lapselle sadun mummosta, joka jäi katolle.

Iltapäivän luin puolet Puolikasta keltaista aurinkoa. Niska on lämmin vielä.

Piilotin Puppe- kirjan

    Keittiössä kukkii illan hämärä.

    Maanantai

   Piilotin Puppe- kirjan, haravoin hajamielisesti, unohdin minne olin pyöräni jättänyt ja luulin jo tulleeni        

   ryövätyksi, kävelin kohtalokkaasti hiuksia muistellen kolme metriä eteenpäin, löysin pyörän, piilotin Puppe-

   kirjan. 

Yksi kesä

Ensimmäisen lauseen vaikeus.

Lapsi leipoo kamelipullia, joissa tytöillä on iso tukka ja bambit ovat kissoja, jos rusinasilmiin katsoo.

Pari kuukautta sitten blogini päätti sulkea itse itsensä. Kunnioitin sen päätöstä aikansa, oli kevät, paljon vihreää ja muuta ajateltavaa. Sitten yritin taivutella hyvällä ja pahalla. Luin merkkejä kaikkialta. Ajattelin, että nyt tuli Pienen vihkon aika. En tiedä.

Kerran kesällä satuin tänne ja kas kummaa, Pieni vihko aukesi.

Tämä on ollut kumma kesä. Yksi suuri surullinen päätös. Yksi matka omenapuun kanssa. Yksi katto, joka vuotaa vettä, itkee keittiöön, sanoi lapsi. Laitoin mustikansinisen ämpärin keskelle kaikkea, sellaisen, josta ei kuvaansa näe.

Päänsisäinen

Pitkittyneen sairastelun piristykseksi sain eilen Kati Rapian ja Mari Savion mainion Surrur- kirjan.

Luin taannoin YLE:n Olotila-sivuilta Savion haastattelun, jonka ajatukset tunnistin pitkälti omakseni:

"Mari Savio kertoi olevansa kyllästynyt lehtien, television ja internetin antamaan kuvaan siitä, miltä kodeissa pitäisi näyttää.

'On olemassa kaksi vaihtoehtoa: design-maailman ”coolius” tai strömssö-henki. Nämä asiat määrittelevät turhan usein, miltä elämän pitäisi näyttää. Ihmiset laitetaan suorittamaan arkea. Peräänkuulutan rennompaa suhtautumista asioihin.'

'Olen melkein raivoissani siitä, millainen despoottiasema naisilla joskus on suhteessa koteihin. Muu perhe siivotaan kotoa. Ihmisten vaurastumisen myötä on palannut 50-lukulaisen naisen rooli, omituinen hienorouva-kulttuuri, jossa kodit ovat edustuskoteja, jonkinlaisia museoita', Mari Savio pohtii.

Hyvältä näyttäminen menee hyvinvoinnin edelle. Pitäisi miettiä, miksi ihmisillä on koti. Mikä oikeastaan on kodin tehtävä?

'Sisustuslehdissä elämän jäljet on siivottu pois, lapset leikkivät niissä aikuisten valitsemilla tavaroilla. Tuntuu siltä, että lasten luovuus olisi ulkoistettu kodeista', sanoo Mari Savio."

Haastattelun jälkeen mieleeni palasi eräs keskustelu ystäväni kanssa. Olimme kumpikin huomanneet erään ikäryhmän poissaolon sisustuslehdistä. Teinit. Teini-ikäisten elämä on hormonaalista, maailmankuvallista ja esteettistä kaaosta, joka ei lehtien ihannemaailmaan mahdu. Eivätkä teinit sinne useimmiten haluaisikaan.

Parin viikon parantelun jäjiltä kotimme on täynnä vilttipesiä, vaaleanpunaisia patjaleirejä ja kirjaröykkiöitä, joihin voi helposti ajaa sadetakilla peitetyllä pinnatuolivaunulla.

Lempeää pääsisäistä!

Kuultua

Tämä viikko on yhtä kuin voimattomana vaakatasossa ja vatsatauti. Olen kuunnellut avoimesta ikkunasta rakentamisen ääniä. Ei lintujen laulua nyt.

Monotoninen jäiseen maahan iskevä jyske, eri rakennuksissa soiva kaiku,vaimea itseensä pettynyt hitsaus, satunnainen naputtelu.Hieman kuin sävelmä, jonka läpi ihmiset tässä kaupunginosassa päivänsä kulkevat.
Vaalikeskustelut ovat kuulostaneet välillä yhtä sähäköiltä; näin paalutetaan perusturvaa pohjarakenteisiin, näin hitsataan umpeen porsaanreiät.
Toivottavasti ei vähään aikaan tarvitse kuulla sanoja: ostovoima, vastuunkantaminen (oudolla isällisellä vibratolla), kyllä kansa tietää.

Aiheita

Koko yön satoi, kuulin sen.

Olen aloittanut tämän monta kertaa. Sitten pyyhkinyt pois. Hassua, kun mistään ei jää mitään jälkeä.

Blogin suhteen minua hämmentävät aiheet.

Huomaan, että minun on helpompi kertoa täällä asioista kuvin kuin sanoin. Kuville annan vaivattomammin luvan olla tummia, arvaamattomia, häiritseviä, jos siltä tuntuu yhtä lailla keveitä ja pehmeitä. Teksteissä olen ehkä liiankin tietoinen väärintulkinnan mahdollisuudesta, joka tosin on aina elämässä olemassa, mutta  korostuu täällä blogimaailmassa. Ehkä minun pitäisi kirjoittaa kursoriblogia, jossa kerrotaan vain ja ainoastaan millä sävyllä ja asenteella asiat on sanottu. Päiväkirjana en osaa blogia mieltää, koska ajattelen päiväkirjaa täysin yksityisenä paikkana.

Huomaan palaavani uudestaan ja uudestaan saman kysymyksen äärelle: mikä on kaunista?

Mutta toisaalta mietin myös rumuutta, miltä se oikeastaan näyttää?

Toistuvissa yrityksissäni kirjoittaa tänne jotain, mikä pysyy epätarkasti piirtämäni ympyrän sisällä, mieleeni palaa eräs Milan Kunderan ajatus, joka on seurannut minua jo kauan.

"Kaikki se minkä elämässä valitsemme ja arvostamme sen keveyden tähden, paljastuu piankin kestämättömän raskaaksi."

Raskaalla en tarkoita "masentavaa" tai "ankeaa", vaan nimenomaan raskasta. Jotain, mikä painaa niin paljon, että sanat eivät jaksa irtautua sen painovoimakentästä.