Koko yön satoi, kuulin sen.
Olen aloittanut tämän monta kertaa. Sitten pyyhkinyt pois. Hassua, kun mistään ei jää mitään jälkeä.
Blogin suhteen minua hämmentävät aiheet.
Huomaan, että minun on helpompi kertoa täällä asioista kuvin kuin sanoin. Kuville annan vaivattomammin luvan olla tummia, arvaamattomia, häiritseviä, jos siltä tuntuu yhtä lailla keveitä ja pehmeitä. Teksteissä olen ehkä liiankin tietoinen väärintulkinnan mahdollisuudesta, joka tosin on aina elämässä olemassa, mutta korostuu täällä blogimaailmassa. Ehkä minun pitäisi kirjoittaa kursoriblogia, jossa kerrotaan vain ja ainoastaan millä sävyllä ja asenteella asiat on sanottu. Päiväkirjana en osaa blogia mieltää, koska ajattelen päiväkirjaa täysin yksityisenä paikkana.
Huomaan palaavani uudestaan ja uudestaan saman kysymyksen äärelle: mikä on kaunista?
Mutta toisaalta mietin myös rumuutta, miltä se oikeastaan näyttää?
Toistuvissa yrityksissäni kirjoittaa tänne jotain, mikä pysyy epätarkasti piirtämäni ympyrän sisällä, mieleeni palaa eräs Milan Kunderan ajatus, joka on seurannut minua jo kauan.
"Kaikki se minkä elämässä valitsemme ja arvostamme sen keveyden tähden, paljastuu piankin kestämättömän raskaaksi."
Raskaalla en tarkoita "masentavaa" tai "ankeaa", vaan nimenomaan raskasta. Jotain, mikä painaa niin paljon, että sanat eivät jaksa irtautua sen painovoimakentästä.
Kiva oli huomata, että täällä oli uutta. Olen käynyt inspiroitumassa vanhoissakin kuvissa. Tekstit ovat aina vaikeita. Minäkin pelkään väärinkäsityksiä. Sinä mietit, mikä on kaunista ja miltä rumuus näyttää. Minä olen miettinyt, mikä on hyvää. Pahuus näyttää rumalta, mutta en tiedä, onko totaalista pahuutta olemassakaan. Onko kyse vain siivusta, lohkaisusta, tulkinnasta, valaistuksesta, näkökulmasta. Sama pätee varmaan rumuuteenkin.
VastaaPoistaOn totaalista pahuutta.Valitettavasti.Mutta myös kauneutta joka valaisee yllättävissä hetkissä.Ja nämä kuvasi kiitos niistä-ihanaa kun olet taas täällä niiden kanssa.Kiitos sinulle.
VastaaPoistalämpöisin ajatuksin
maria
ihan törkeän hienot kuvat. kiitos niistä Celia.
VastaaPoistaminä takerrun helposti siihen klassiseen; väärinkäsitysten mahdollisuudet-ja mitä minusta ajatellaan. niin kuin sillä nyt olisi mitään väliä, silti se on häiritsevää. ajatus siitä että joku täysin tuntematon ihminen saattaisi tuomita minut vain blogini perusteella. täysin järjetön huoli, ja silti se rajaa jotain aina pois.
ja nyt mun on pakko kertoa ohje jonka Dr.Philin isä antoi pojalleen; "Phil, murehtisit vähemmän mitä muut ihmiset sinusta ajattelevat jos tietäisit miten vähän sinua ajatellaan." Hahaa! tää on musta niin hyvä. ja etenkin kun se on dr. Phil. ja tämän jälkeen musta saa ajatella ihan mitä tahansa;)
tota Kunderaa mun pitää vielä miettiä. se vaatii vähän enemmän aikaa kuin dr. Phil-mietteet. palaan asiaan myöhemmin..
iso lämmin halaus!
Kirjoitan tähänkin, kuten aika moneen kommenttilaatikkoon tänään, että hyvä kirjoitus.
VastaaPoistaMinäkin mietin kovasti väärinkäsityksen mahdollisuutta. Omassa blogissani, muiden blogeihin jättämissäni kommenteissa. Se rajoittaa jo ilmaisuani, olen huomannut. Siitä en pidä.
En tiedä, miten olla vapaampi, antaa ihmisten tulkita omalla tavallaan, olla välittämättä väärinkäsityksistä. En tiedä, miten se tehdään, ehkä sellainen "välinpitämättömyys" on ominaisuus, joka toisilla ihmisillä on luonnostaan. Luultavasti sen voi myös oppia, jos harjoittelee kovasti.
Pidän näistä kuvista hurjasti.
Ja vielä.
VastaaPoistaMinä en usko totaaliseen pahuuteen. Minä uskon siihen, minkä runoilija Helena Anhava on hienosti muotoillut näin: "Mitä on väärän teon takana? Enimmäkseen vielä suurempi vääryys.".
Upeat kuvat, jälleen. Olet jälleen täällä, ja se on minusta hienoa. En kyllästy katselemaan tuota yläkuvan värisävyjen leikkiä millään, tykkään kuvistasi muutenkin niin kovasti.
VastaaPoistaMinä olen kärsinyt myös sanoista ja ymmärtämisestä ja väärinymmärtämisen pelosta. Sitten heittänyt ne ajatukset romukoppaan, blogin suhteen siis. Ajatellut, että se on minun, minun omani, vaikka kirjoitan sitä tietäen että muutkin lukevat, yritän koko ajan jotenkin ajatella kirjoittavani itselleni, koska en halua rajoittaa ajatusta, sitä minulle sanojen rajoittaminen on, ajatusten sulkemista pois. En osaa selittää tätä niin kuin ajattelen, harva ihminen osaa pukea ajatuksensa täsmällisesti sanoiksi, mutta: olen lakannut ajattelemasta, että viestin sanoma riippuu vastaanottajan tulkinnasta. Kyllä se myös siitä, mitä lähettäjä haluaa sanoa.
(Keveydestä ja raskaudesta Kundera sanoo kyllä hienosti. Minä vain, että kaikilla meillä on kaikenlaisia hetkiä, elämä harvoin on stabiilia. Toivottavasti voitte hyvin.)
Oi miten ihanaa, että olet palannut! Ainakaan pariin viikkoon en ole käynyt mutta tänään päätin taas kurkata, josko olisi tullut jotain elonmerkkiä. En haluaisi kuulostaa liian tunteilevalta (tai tungettelevalta!), mutta koen sinut jotenkin niin hengenheimolaisekseni, että blogimaailma tuntuu yksinäisemmältä ilman läsnäoloasi.
VastaaPoistaKyseenalaistan aina välillä koko bloggaamisen mielekkyyden (kuten tiedän sinunkin tehneen) ja mietin, pitäisikö minun kohdistaa siihen käytetty aika ja energia toisin. Toisinaan tunnen myös ulkopuolisuutta, mikä on itse asiassa täysin linjassa sen kanssa, että olen aina kokenut oloni hieman hankalaksi naisvaltaisissa yhteisöissä (ja vastaavasti luontevammaksi porukoissa, joissa on tasaisesti molempia sukupuolia). Osittain tästäkin syystä tuntuu hirveän arvokkaalta, jos ja kun täällä blogimaailmassa tapaa ihmisiä (naisia), joiden kanssa tuntuu synkkaavan jotenkin aidosti ja mutkattomasti.
Minulla oli blogissani pieni myrsky vesilasissa (en tiedä, huomasiko sitä edes kukaan, mutta itse koin sen niin) ja väärintulkinnoillakin oli siinä sijansa. Yllättävää kyllä, sen jälkeen olen tuntenut oloni jotenkin vapautuneemmaksi, ikään kuin olisin nyt vapaampi sanomaan sanottavani riippumatta siitä, voinko tulla väärinymmärretyksi.
Tulipas pitkä rimpsu. Jään makustelemaan noita Kunderan sanoja.
Luin toistenkin kommentit ja jäin miettimään vielä sitä, että onkohan tässä ajassa myös sellaista sanojen pelkoa, sanoilla sotkemisen tai juuri sitä väärinymmärretyksi tulemisen pelkoa, joka on ehkä arkuutta, joo, mutta myös eräänlaista perfektionismia tai imagon vaalimista? (en nyt siis puhu sinusta tai tästä ihanasta blogista vaan ihan yleisellä tasolla)
VastaaPoistaYksi lempisitaateistani on Paavo Haavikon Rauta-ajasta: "Sanoihisi sinut hirtetään". Jotenkin ajattelen, että vaikka se on mahdollista (että tulee "hirtetyksi" sanoihinsa), pitäisi silti uskaltaa -sanoa, puhua, keskustella.
Tekstien osalta en ole ajatellut blogia päiväkirjana, mutta kuvien puolesta tavallaan kyllä. Ihan yksinkertaisiin kuviin voi sijoittaa tunteitaan ja ajatuksia. Tai ehkä ne ennemminkin vaan tarttuvat kuviin. Tykkään siitä, että ne omat jutut ovat kuvissa ihan avoimesti esillä, mutta kuitenkin kokonaan näkyvissä vaan itselle. Toiset näkevät eri tavalla. Katselin viime viikolla ihan ekoja blogiin ottamiani kuvia ja hyvin niistä palautui mieleen se aika ja tunnelmat kolme vuotta sitten.
VastaaPoistaHienoja kuvia sulla.
Katja:
VastaaPoistaihana kuulla sinusta!
Kauneuden pohtiminen tuo aika helposti esiin myös kysymykset hyvästä ja pahasta.
Minua on askarruttanut tuo aihe erityisesti suhteessa valokuvaan ja maalaukseen. Blogeja selaillessa ei voi olla miettimättä myös kuinka paljon kauneus nähdään ostettavana asiana. Esim. kaunista on hieno jugendasunto sisustettuna designklassikoilla ja suloisilla lapsilla.
Viime marraskuisen Auschwitz-vierailun jälkeen oli vaikea olla uskomatta absoluuttiseen pahuuteen. Toisaalta, kaikki pahat teot pyrkivät tyydyttämään tekijänsä jonkin tarpeen, oli tuo tarve kuinka luonnoton hyvänsä. Siksi pahuutta ei mielestäni voi olla vain "pahuuden vuoksi". Ja kyse on paljolti myös vastuun ja myötäelämisen kätkevästä koneistosta. Siksi nämä eivät ole yksinkertaisia asioita.
Kiitos Katja!
Maria:
"...kauneus joka valaisee yllättävissä hetkissä. "
Niin ihanasti sanottu! Niin se juuri on.
Kiitos Maria sanoistasi!
Valoa ja iloa sinulle!
Outi:
kiitos kaunis Outi!!!
Haa, Dr. Phil on mun lempiajattelija :)
Tuo, mitä hän sanoi pojalleen, pitää kyllä tosi usein paikkansa. Ihan liikaa miettii, mitä muut ajattelevat mistäkin.
Blogimaailmassa välillä vaan kauhistuttaa, kun ei tiedä ollenkaan kuka joku on, joka ajattelee. Se kasvottomuus on tavallaan aika pelottavaa.
Mun lempilause Doctor Phililtä on: haluatko olla oikeassa vai onnellinen?
Halauksia hurjasti!!!
Ilona:
kiitos sinulle Ilona!
Minulla on ollut hyvin samanlaisia tuntemuksia siitä kuinka väärintulkinnan pelko alkaa rajoittaa omaa blogia. Siis minä itse rajoitan, ei kukaan muu.
Toisaalta asioista voi kirjoittaa niin monella tavalla ja tuota ristiriitojensietokykyä voi varmasti harjoittaa.
Koen todella tärkeäksi, että omassa blogissaan voi olla rehellinen. Siitä tässä varmasti on paljon myös kysymys. Jos tuntuu, että on pakko kirjoittaa vain ns. turvallisista aiheista, vaikka tahtoisi kirjoittaa jostain aivan muusta, niin silloin en näe mitään syytä jatkaa blogia.
Mirva:
voi kiitos Mirva!!!
Onnea uudelle hienolle blogille!
Minusta sinun blogistasi huomaa, että olet miettinyt nuo asiat perusteellisesti ajatuksella. Se on minusta hienoa ja ihaltavaa. Otat rohkeasti esille vaikeitakin aiheita, etkä pelkää ristiriitoja.
Lumikko:
oi kiitos Lumikko!
Minäkin tunnen sinua kohtaan sielunsukulaisuutta. Sellainen asia ei minun kohdalle usein osu.
Minullakin on taipumus tuntea itseni ulkopuoliseksi, olen tuntenut tavallaan niin aina, hyvin monessa asiassa. Toisaalta se on vapauttava kokemus ja mielenkiintoinen paikka, josta tarkastella maailmaa, mutta myös aika yksinäistä.
Muistan tuo "myrskyn vesilasissa" , minusta se oli todella virkistävä myrsky. Sellainen just, joka parhaimmillaan puhdistaa ilmaa ja vapauttaa.
Mielenkiintoista tuo, mitä sanoit tästä ajasta ja sanojen pelosta. Muistan lukeneeni, että netissä ihmiset haluavat antaa itsestään huomattavasti paremman kuvan kuin mikä on oikeasti asian laita. Tavallaan kaikki epämieluisat piirteet, tilanteet ja tapahtumat on pesty pois. Voi kysyä, mitä jää jäljelle. Tämän ymmärtää, kun ajattelee, että tuo virtuaaliminä saattaa jäädä vuosiksi "leijumaan" nettiin. Pelätään maineen menettämistä, julkista häpeää, joka voisi esim. vaikeuttaa töiden saamista.
Juuri sitä imagon vaalimista. Pahimmillaan se voi mennä siihen, ettei kukaan uskalla oikeastaan sanoa yhtään mitään, olla mitään mieltä mistään.
Tästä aiheesta tekisi mieli kirjoittaa ja jutelle vaikka kuinka.
Kiitos Lumikko näistä pohdinnoista!
Luminen:
totta, valokuvissa päiväkirjamaisuus voi toteutua paljon paremmin. Se riippuu niin paljon myös siitä, kuinka paljon on valmis esim. näyttämään läheisistään kuvia ja paljastamaan vaikka omaa kotiaan. Minulla on ehkä liiankin ankara tapa suhtautua tuohon päiväkirja- sanaan. Sen voi kokea niin monella tapaa.
Kiitos kaunis Luminen!
Kiva, kun jätit viestin.
Minä olen niin iloinen, että olet taas täällä. Blogisi kuuluu niihin, jotka käyn kaiken kiireenkin keskellä aina katsomassa, enkä koskaan turhaan.
VastaaPoistaTaas nimittäin aivan käsittämättömän kaunis kuvasarja. Jäin miettimään tuota Kunderan lausetta. Olen aina pitänyt Kunderasta, ainakin melkein kaikista hänen kirjoistaan. Ja vertaan tuota hänen sanoihinsa olemisen sietämätön keveys. Niissä on jotain samaa.
Minäkin otan välillä paineita, lähinnä siitä, etten ehdi postata ja kommentoida kuten toivoisin. Mutta annan sen nyt itselleni anteeksi, kaikkeen ei ehdi. Ja päätin jo kauan sitten, etten tee päiväkirjaa, vaan jotain kummallista ajatuskirjaa, jonka jokainen saa tulkita kuten haluaa.
Kirjailijatar:
VastaaPoistavoi kiitos Kirjailijatar!!
Juuri tulin ihailemasta blogisi kuvia ja tunnelmia. Aivan ihmeellisen kaunista taas, kiitos!!
Tuo Kunderan lainaus on juuri tuosta mainitsemastasi kirjasta. Minullekin Kundera on tärkeä kirjailija. Hänen kirjansa tuovat sellaista filosofista lohtua ja kauneutta elämään.
Tykkään kovin ajatuskirjastasi!