Kesken lauseen

Ylimmässä kuvassa on lapsen kädet. Samat kädet, jotka näin päivällä mielessäni.

Luin tänään lapselle kirjaa niin kuin teemme usein. Patjan reunalla, selät vasten sänkyä, sammakkotyyny kaiken välissä. Kesken lauseen, jossa puhutaan tomaatista, leivästä, makkarasta, suklaakastikkeesta ja omenoista, lapsi sanoi jotakin, en saata muistaa mitä, mutta hätkähdin, koska olin yhtäkkiä aivan varma, että vieressäni on sama, eri tyttäreni, mutta lähes aikuisena, kylkeeni nojaten niin kuin teini- ikäiset saattavat tehdä laiskoina raajat ulottumattomiin venähtäneinä, ja ihan lähellä, ja kaukana ja pelottavina, ja kauniina.

Lapsi katsoo minua hämmentyneenä, osoittaa viinirypälettä esittävää violettia kivikasaa sormellaan, kysyy: äiti, mikä tämä on? Vastaan heti: viinirypäle.

Olen valmis heittämään tämän hetken oman aikansa nojaan.

Myöhemmin iltapäivällä otan valokuvan, jossa on tuon melkein aikuisen tytön kädet.

Nyrkit minulta suljettuna.

Verhotta

Olohuoneemme seinällä on mielivaltainen videoteos, jossa sataa aineetonta lunta. Kutsun sitä Suureksi lumetukseksi. Naapurin rakennustyömaan valtava lamppu osoittaa juuri ikkunaamme, yhä verhottomassa olohuoneessamme ei ole koskaan aivan pimeä. Tämä talvi on taas pitänyt huolta siitä, että valkoista kiviseinää pitkin leijailee aina jotain. 

Lauantaina ajattelin, että tahdon jo jotain suojaa. Olin asettanut seinälle vastalauseeksi vanhan koulutaulun, jossa juuret kurottelevat. Kuljimme siskon ja äitini kanssa kankaalta toiselle, mutta oikea ei osunut kohdalle. Levittelimme pöydälle harmaita palloja, isoja, mustia, tunnistamattomia kukkia, jotka näyttivät vähän kaalinpäiltä, väsyneitä englantilaisia maisemia.  

Verhot ovat minusta vaikea tehtävä. Täytyy jatkaa etsintöjä, koska valtava lamppu ei lopeta.

Kaksitoista kuvaa

Kaksitoista kuvaa vuodelta 2010.

Koneet vaikenivat muuton myötä. Lapsi sanoi: ei löytynyt hohtoa. Annoimme hetken olla. Nyt on hohdot paikoillaan, pieni ruutu syöksee taas kasvoille sinistä valoa.

Ikkunasta näkee kuinka ihmiset huokailevat, lapiovat valkoiset möhkäleet autoiksi ja ajavat pois. Minun vaaleanpunainen polkupyöräni ei valita uudessa pyörävajassa. 

Ystävä lähti eilen sinne, missä on kuin kevät.  

Jäähyväiset muovimatolle

Näin tänään uuden kodin ikkunasta mustan pupun. Suljin silmäni hetkeksi ja se oli muuttunut kiveksi juostakseen kohta koiran haukun säikäyttämänä pois.

Vielä muutama päivä laatikkoelämää vanhassa muovimattomaassa, sitten lähdetään.
Aloitin laatikoitumisen hieman liian varhain. Mieheni harmitteli, kun kaapissa ei ole kuin kolme lautasta, kaksi juustoraastinta ja tuttipullo. Itse mietin kannattaako noita laatikoita enää purkaa lainkaan, on niin mukava elää vain muutamalla esineellä.

Unesta irronneita

Päivittelyni näyttää hidastuvan sitä mukaa mitä pimeämmiksi päivät käyvät.

 Olen kai nukkunut, niin etten muista unia, ainakin välillä. Keskellä yötä sovitan lapsen unista irronneita lauseita toisiinsa kuten: ei laiteta, koljatti on iso katti, sanoi iso sika. Karva on kuin silkkivilla, kuoristansa pujahtaa, keinuu käynnin tahdissa.

 Mietin, mitä nuo unen rajalla kirkkaasti lausutut sanat lapselle tarkoittavat.

Muutto lähestyy. Samalla, kun yritämme päästä eroon kaikista turhista tavaroista, joku on jättänyt Philip Rothin, Toni Morrisonin ja Marko Tapion kierrätyshuoneeseen. Puolisoni haluaa pitää ne.

Kuvat ovat edelleen Krakovasta, Podgorzen kaupunginosasta.

Ihmisettömät tuolit

Vielä kuvia Krakovasta. En ole kuvannut juurikaan ihmisiä, en halua mennä kysymään lupaa paitsi kuvaamiseen, myös kuvan laittamiselle nettiin. Ehkä olen liian herkkätunteinen tämän asian suhteen, aikana jolloin kaikkialla on kameroita. Mutta haluaisin itsekin tietää, jos omani tai läheiseni kuva eläisi jossain päin internetiä.

Lapsen viime aikojen lempisanoja: ei, en, et, eikä. Mitä kaikkea muuta e- kirjaimella voi tehdä? Arvuutella onko se ylösalaisin, osoittaako vasemmalle, oikealle tai onko se jokin toinen kirjain. E-hdotella, e-päillä.

Minun omat sanani ovat nyt hukassa, väsyksissä, tahtoisin keksiä jotain e: llä alkavaa, mutta en keksi. Haluaisin sanoa jotain yhtä vahvaa kuin näiden kuvien punainen, mutta en nyt vaadi itseltäni liikoja.  

Vainajienpäivänä

Tapasimme sumussa vanhan miehen, jolta kysyimme tietä Auschwitziin. Tuo kysymys kellui mielessäni pitkään. Mies vastasi: I take you there. To Auschwitz, very cheap very good.

Tuhoamisleiri Auschwitzin komendantti Rudolf Höss asui perheineen komeassa kivivillassa, joka sijaitsee vain 20 metriä leirin piikkilanka-aidan ulkopuolella. Aivan kivenheiton päässä sijaitsivat kidutuskammiot ja vankien parakit. Komendantin vaimo kirjoitti ystävättärelleen kirjeen, jossa hän kuvaili perheensä ja lastensa asuinpaikkaa ”täydelliseksi, kuin paratiisiksi”.

Auschwitzin kiertokäynnin opas mainitsee tämän tosiseikan kahdesti: että vaimo kuvaili paikkaa ”paratiisiksi”. Me jäämme miettimään, mitä vaimo on nähnyt, haistanut, tiennyt, miten hän on selittänyt sen itselleen ja lapsilleen.