Something blue

Muutama päivä marraskuuta jäljellä. Olo nuhjuinen ja uupunut. Olin pitkästä aikaa kaupungilla. Teki mieli nukahtaa sovituskoppiin. Peittää peilit mustalla sametilla, sulkea silmät hetkeksi. Jostain kuului nuori, nasaali naisääni: voinko auttaa, haluatteko toisen koon?

Se oli lähes yhtä raikas kysymys kuin kaupan kassan jokapäiväinen Laitanko pakasteet pieneen pussiin? Jonka tarkoitusta yhä ihmettelen.

Kotona luin valokuvaaja Irmeli Jungin haastattelun, söin lakritsia ja ajattelin kenestä tahtoisin tehdä muotokuvan kameralla tai siveltimellä tai kynällä, jos saisin valita kaikista maailman olennoista, elävistä tai kuolleista.

 Pitää vielä miettiä.

A few days of November still left, and I'm all worn out. Today, while shopping, I wanted to fall asleep inside the booth where clothes are tried on, cover the mirrors with black velvet and just close my eyes for a while. But the bright and friendly voice of the salesgirl woke me up.

Back home I pondered of whom I'd make a portrait with my camera, paintbrush or pen, if I had to choose of all the creatures of the world. I still need to think about it.

Tänään olen sekoittanut Torstin ja Kostin. Gaudin ja Gauguinin. Avannut tietokoneen, mennyt keittämään kahvia, tullut takaisin koneelle ja ihmetellyt, kuka tämän koneen on aukaissut, milloin ja miksi ihmeessä.

Sitten vähän mustikkasuklaata ja italialaista draamaa. Välillä katosi kaksoispiste ja toinen kumisaapas. Caravaggio se vain maalaa ja miekkailee raivon vallassa italialaisessa tv-eepoksessa.

Today I've mixed everything up, Gaudi and Gauguin, Rimbaud and Rambo. When I return to my computer, I wonder who wrote all this. My sentences are pointless. Oh well, Caravaggio still doesn't give up painting and swordfighting in the epic Italian tv-flick.

Tänä aamuna iloitsin, ettemme ole muistaneet ripustaa verhoja takaisin paikalleen.  Unesta sumeat silmäni näkivät ikkunamme takana vaaleanpunaisen laakson.  Muuten minulla ei ole nyt oikein mitään hyvää sanottavaa marraskuusta. Nahkasaappaitteni vetokeju teki protestin. Se ei enää suostunut tulemaan villasukkien tungettelemaksi. Pakko hankkia ne talvikengät. Ja mennä suutariin.

Pakenen tätä harmautta matkasuunnitelmiin. Ensi touko- kesäkuussa jonnekin, missä mantelit ja hopea- akaasiat kukkivat.

It's November, and despite some rare flashes of colours, the greyness rules. I escape to my fantasies of future travels. Next May-June I'm going somewhere, where almond trees and acacias bloom. (Do they bloom anywhere that time of the year?!)

Parveke on saanut uuden asusteen.
 Lapsi innostui leikiessään ja peili meni rikki. Onneksi ei käynyt huonosti kenellekään, paisti tietysti peilille. En jaksa olla enää taikauskoinen. Tämä on jo toinen peili tässä kuussa. Kummatkin olivat minusta aika rumia. En surrut kummankaan puolesta. Keräsin suuret palat varovaisesti lattialta, pienet imuroin, kunnes imurista ei enää kuulunut sitä helisevää ääntä, kun sirut juoksevat putkea pitkin pölypussiin. Siirsin ison seinäpeilin parvekkeelle odottamaan lopullista paikkaa.

Tänä syksynä olemme saaneet runsaan sirpalesadon. Pienet uteliaat sormet yltävät uusiin paikkoihin ja hajamielisyydessäni en aina muista, minne kaikkialle ne pääsevät. Kauneimpia sirpaleita en ole raaskinut heittää pois, niimpä parvekkeen pöydälle on muodostunut pieni sirpalepuutarha.

Lukuohjeita

Tänään tuntui: ei yhtään kokonaista lausetta, ei ajatusta ole eikä tule. Vain pimeitä kuvia, valo loppuu silmissä.

 Luin Sakset loppuun ja söin suklaajäätelöä. Piti vielä tarkistaa muistinko kirjan oikein. Lukea muutama kohta uudestaan. Tarkistaa ensimmäiset sanat, miltä ne nyt kuulostivat, kaiken jälkeen. Katsoa kirjailijan kuvaa: kulmakarvojen kaarta, silmien ilmettä. Lukea takakansi. Tuijottaa kannen sinistä kuvaa kuin sen näkisi aivan ensimmäistä kertaa.

Kun kirjan on lukenut loppuun sitä saa selailla. Sellainen sääntö minulla on. Tunnen huonoa omatuntoa, jos kurkistan kesken kaiken pitemmälle, hypin jakson yli, en lue lausetta loppuun.

Huomenna marraskuu on puolessa välissä. Mieleni tekisi taas siteerata erästä toista laulua, mutta enpäs teekään sitä, vaan haen vielä yhden kupillisen suklaajäätelöä.

"Ken on lapsena syönyt lunta tuntee taian talvi-ilmojen", lauloivat Sielun veljet joskus kauan sitten.

En tiedä tuleeko enää sellaisia lapsuudesta tuttuja kylmiä, lumesta levollisia, vakaita talvia, siis täällä Helsingissä. Kiipesin läheiselle kalliolle, jotta saisin muutaman kuvan lumesta. Yhden sain, sitten nahkasaappaat päästivät lumen läpi, mustat sukat kastuivat ja tuli hämärä. Akku loppui.

Olen hämmentynyt marraskuun kauneudesta. Tuntuu kuin olisin kaikki aikaisemmat marraskuut kulkenut sokeana tai sokkona, en tiedä. Taannoinen metsä, jossa kuljimme, oli aivan ihmeellisen kaunis. Välillä hiilenharmaa, hopeinen, kuluneen kullan hohde, jossa on häivähdys sameaa syklaaminpunaista.
En osaa pukea sitä sanoiksi. Käy niin kuin minulle usein luontoa kuvatessa. Kuvat ovat vain todella hatara toisinto siitä, mitä näin.

Juuri nyt mielessä pyörii Laura Lindstedtin Sakset. Intensiivinen, hieno kirja. Ihan turhaan olin pelännyt tuota kirjaa rankan aiheen tähden. Se on kirjoitettu niin kiehtovalle kielellä, että voisin vain ahmia sitä.