Piirretty

  

Lapsi toi aamulla minulle vaaleanpunaisen ympyrän ja sanoi vakavana: no niin, nyt sinut on piirretty.

 En muista milloin minut olisi piirretty. Ehkä joskus lapsena. Toisella luokalla piti piirtää vierustoveri. Muistan sen hyvin, koska opettaja nuhteli minua liian tummista varjoista. 

Vaaleanpunainen, pyöreä minä nojaa nyt makuuhuoneen seinää vasten, siellä missä aurinko vielä hetken läikehtii.

Tahtoisin piirtää enemmän. Piirtää ja lukea. Tänään aloitin Naurettavien rakkauksien kirjan. Piirsin näkymättömille tikapuille varjot. 

Ainakin yksi siili ja sade rankka

Tihvani on osoittautunut korvaamattomaksi ystäväksi.
Lapsen päiväkotiin on viiden kilometrin matka. Viiteen kilometriin mahtuu ainakin yksi siili, sade rankka, kolme papiljotit päässään kadulla tupakoivaa naista, kaksi ylämäkeä ja yksi unohdus.

Tänne kirjoittaminen tuntuu jotenkin kankealta.
Tahtoisin kirjoittaa tarkemmin ja pitempää tekstiä, mutta siihen minusta ei nyt ole. Kuvat ovat helpompia. Niillä ei ole minulle ainakaan nyt niin selkeitä rajoja, joiden sisällä pitäisi pysyä.

Huomioita tiistaina:

- sanat vähissä
- sihteeri on päiväpetolintu
- kyykäärme tuulilasissa, sanoi vastaantuleva hattupäinen nainen vierellä kulkevalle hattupäiselle naiselle
- vanhempien hiekkalaatikkokäyttäytymisen alkeet, ei vieläkään hallussa
- tuulipukunaiset kulkevat rivakasti kiipeilytelineeltä toiselle
- seinilläni kaikki on vinossa
- tekee mieli lainata jotain kaunista

Puut ovat vielä vihreitä

Kummallisia päiviä, viikkojakin.
Totuttelua toisenlaiseen, vaikea selittää sitä parhain päin. Puut ovat vielä vihreitä. Voisin leipoa kirpeistä omenoista jotain äkkimakeaa. Lukea lehdestä lisää sopulien vaelluksesta.
 Naapuriin kohoaa suuri, teräväreunainen huvimaja. Yli kaikkien puiden, yli kaikkien lintujen.
Minua ei huvita.

Toisaalla

Tulimme sinne missä tuulee aina. Muistojeni mukaan.
Jo aikoja sitten.

Jotain konkreettista. Polkupyörässä on nyt lapselle turvaistuin. Se on aivan mahtava. Mietimme sille nimeä. Lapsi ehdotti Lautasta ja Tihvania.

Tuulella kulkevat

Keskiviikkona moottoritiellä ohitseni juoksi sinisiin ja valkoisiin hepeniin puettu hevonen. 

Sulavasti vaihtoi hän jalkakäytävälle, kilisi mennessään. Karannut, ajattelin. Sitten suojatiellä vastaan tuli sivuttain kulkeva mies mustassa puvussa kiikarit silmillään. Tahtoisin lähettää heille molemmille kukkia ja suklaata kiitokseksi.

Tänään tuuli jyskytti lehtiä. En muista mitä lupasivat huomiselle.

Laitan jotain sinistä päälle.

Mankelissa

Oma elämä on nyt väsyttävien ja surullisten muutosten vallassa. Sitä on vaikea sanoittaa tänne tai sinne, minnekään. Tavaramarkkinoiden Keväässä on hyvät sanat, mutta nyt on elokuu ja ihosta näkee sen.

Jotain konkreettista. Leivoin vaapukkakakun. Unohdin leivinjauheen. Raaputin keltaisesta tuolista mustan. Luin Puolikkaan keltaista aurinkoa loppuun. Pidin siitä, mutta ei kirjasta suosikkia tullut. 

Ja oli unohtua. Löysin vanhan, kauniin mankelin, jossa luki: Auran konepajan. 

Unessa vedostin sillä grafiikkaa.

Unet ovat parhaita.