Yksi kesä

Ensimmäisen lauseen vaikeus.

Lapsi leipoo kamelipullia, joissa tytöillä on iso tukka ja bambit ovat kissoja, jos rusinasilmiin katsoo.

Pari kuukautta sitten blogini päätti sulkea itse itsensä. Kunnioitin sen päätöstä aikansa, oli kevät, paljon vihreää ja muuta ajateltavaa. Sitten yritin taivutella hyvällä ja pahalla. Luin merkkejä kaikkialta. Ajattelin, että nyt tuli Pienen vihkon aika. En tiedä.

Kerran kesällä satuin tänne ja kas kummaa, Pieni vihko aukesi.

Tämä on ollut kumma kesä. Yksi suuri surullinen päätös. Yksi matka omenapuun kanssa. Yksi katto, joka vuotaa vettä, itkee keittiöön, sanoi lapsi. Laitoin mustikansinisen ämpärin keskelle kaikkea, sellaisen, josta ei kuvaansa näe.

Päänsisäinen

Pitkittyneen sairastelun piristykseksi sain eilen Kati Rapian ja Mari Savion mainion Surrur- kirjan.

Luin taannoin YLE:n Olotila-sivuilta Savion haastattelun, jonka ajatukset tunnistin pitkälti omakseni:

"Mari Savio kertoi olevansa kyllästynyt lehtien, television ja internetin antamaan kuvaan siitä, miltä kodeissa pitäisi näyttää.

'On olemassa kaksi vaihtoehtoa: design-maailman ”coolius” tai strömssö-henki. Nämä asiat määrittelevät turhan usein, miltä elämän pitäisi näyttää. Ihmiset laitetaan suorittamaan arkea. Peräänkuulutan rennompaa suhtautumista asioihin.'

'Olen melkein raivoissani siitä, millainen despoottiasema naisilla joskus on suhteessa koteihin. Muu perhe siivotaan kotoa. Ihmisten vaurastumisen myötä on palannut 50-lukulaisen naisen rooli, omituinen hienorouva-kulttuuri, jossa kodit ovat edustuskoteja, jonkinlaisia museoita', Mari Savio pohtii.

Hyvältä näyttäminen menee hyvinvoinnin edelle. Pitäisi miettiä, miksi ihmisillä on koti. Mikä oikeastaan on kodin tehtävä?

'Sisustuslehdissä elämän jäljet on siivottu pois, lapset leikkivät niissä aikuisten valitsemilla tavaroilla. Tuntuu siltä, että lasten luovuus olisi ulkoistettu kodeista', sanoo Mari Savio."

Haastattelun jälkeen mieleeni palasi eräs keskustelu ystäväni kanssa. Olimme kumpikin huomanneet erään ikäryhmän poissaolon sisustuslehdistä. Teinit. Teini-ikäisten elämä on hormonaalista, maailmankuvallista ja esteettistä kaaosta, joka ei lehtien ihannemaailmaan mahdu. Eivätkä teinit sinne useimmiten haluaisikaan.

Parin viikon parantelun jäjiltä kotimme on täynnä vilttipesiä, vaaleanpunaisia patjaleirejä ja kirjaröykkiöitä, joihin voi helposti ajaa sadetakilla peitetyllä pinnatuolivaunulla.

Lempeää pääsisäistä!

Kuultua

Tämä viikko on yhtä kuin voimattomana vaakatasossa ja vatsatauti. Olen kuunnellut avoimesta ikkunasta rakentamisen ääniä. Ei lintujen laulua nyt.

Monotoninen jäiseen maahan iskevä jyske, eri rakennuksissa soiva kaiku,vaimea itseensä pettynyt hitsaus, satunnainen naputtelu.Hieman kuin sävelmä, jonka läpi ihmiset tässä kaupunginosassa päivänsä kulkevat.
Vaalikeskustelut ovat kuulostaneet välillä yhtä sähäköiltä; näin paalutetaan perusturvaa pohjarakenteisiin, näin hitsataan umpeen porsaanreiät.
Toivottavasti ei vähään aikaan tarvitse kuulla sanoja: ostovoima, vastuunkantaminen (oudolla isällisellä vibratolla), kyllä kansa tietää.

Aiheita

Koko yön satoi, kuulin sen.

Olen aloittanut tämän monta kertaa. Sitten pyyhkinyt pois. Hassua, kun mistään ei jää mitään jälkeä.

Blogin suhteen minua hämmentävät aiheet.

Huomaan, että minun on helpompi kertoa täällä asioista kuvin kuin sanoin. Kuville annan vaivattomammin luvan olla tummia, arvaamattomia, häiritseviä, jos siltä tuntuu yhtä lailla keveitä ja pehmeitä. Teksteissä olen ehkä liiankin tietoinen väärintulkinnan mahdollisuudesta, joka tosin on aina elämässä olemassa, mutta  korostuu täällä blogimaailmassa. Ehkä minun pitäisi kirjoittaa kursoriblogia, jossa kerrotaan vain ja ainoastaan millä sävyllä ja asenteella asiat on sanottu. Päiväkirjana en osaa blogia mieltää, koska ajattelen päiväkirjaa täysin yksityisenä paikkana.

Huomaan palaavani uudestaan ja uudestaan saman kysymyksen äärelle: mikä on kaunista?

Mutta toisaalta mietin myös rumuutta, miltä se oikeastaan näyttää?

Toistuvissa yrityksissäni kirjoittaa tänne jotain, mikä pysyy epätarkasti piirtämäni ympyrän sisällä, mieleeni palaa eräs Milan Kunderan ajatus, joka on seurannut minua jo kauan.

"Kaikki se minkä elämässä valitsemme ja arvostamme sen keveyden tähden, paljastuu piankin kestämättömän raskaaksi."

Raskaalla en tarkoita "masentavaa" tai "ankeaa", vaan nimenomaan raskasta. Jotain, mikä painaa niin paljon, että sanat eivät jaksa irtautua sen painovoimakentästä.

Sisällä

Vietimme viikon sisällä, vuorotellen sairastaen. Tulkitsin aivastuksia, keuhkon liikkeitä, tiheään vuotavia silmiä, miten sattuu. Yritin tuijottaa ikkunaan reiän, josta voisi humahtaa toisaalle. 

 Löysin vanhan keppihevoseni. Lapsi kantaa sitä nyt olallaan huoneesta toiseen. 

Huomenna maisemat vaihtuvat. Lähdetään ulos.

We are the robots

Lapsi tahtoi olla robotti.
Minusta tuntuu, että olen robotti, lähiohjattu robotti, joka tekee hyvää kaalilaatikkoa. Teippasimme lamppulaatikosta robotin. Siitä tuli vahingossa kovin romantillinen robotti, uupunut lopotti, joka tykkää hyppiä seinille.

Tänään ajattelin Bo Carpelania ja hänen runojaan.

"Yön tullen makasin pimeässä, lyhdyt pihalta
silmäluomillani kuin hopeakolikot."

Sulhasia, elementtitalo ja kilapilu

Tammikuu on iso elementtitalo joka peittää maisemasta kaiken, minkä haluaisi muistaa. Helmikuun toisena yönä näin unen jossa ostoskeskuksen betonipihaan nousi kiivaasti kukkivia omenapuita ja kolisevia hääajoneuvoja joissa sulhaset odottivat terälehtiin painautuneina. Helmikuu ei vielä paljasta pölyä, mutta muistuttaa, että pimeydelläkin on pohja.

Olen ajatellut viime aikoina kilpailemista. Myös blogien välillä. Ajatukseni sen suhteen ovat ristiriitaiset. Minun pitäisi oikeastaan ryhmitellä siihen liittyvät mielikuvat kahteen "mielikuvaryppääseen" tai sitten jonkinlaiseksi vuoropuheluksi:


-Elämän tärkeitä asioita ei voi voittaa kilpailussa.
-Jos näin on, mitä pahaa kilpailussa sitten on? Sehän on vain hauskaa ja sopii niille, joilla on vahva kilpailuvietti.
-Mutta kilpailun sisäistänyt yhteiskunta tuhoaa lopulta solidaarisuuden ihmisten välillä. Lopulta oikeat asiatkin vääristyvät sen myötä.
-Kilpailu on yhteiskunnan todellinen luonne ja järjestys, joka vain seuloo jyvät akanoista.
-Yhteiskunnalla ei ole "todellista luonnetta"; se on sellainen, millaiseksi ihmiset sen tekevät.
-Kukaan ei silti pakota ihmistä kilpailemaan aseella uhaten.
-Ainakaan vielä. Pakkojakin on tietysti monenlaisia.
-Mutta mitä oikein tarkoitat tällä "pahalla kilpailemisella"? Idolsia, liike-elämää, urheilua - mitä?
-Kenties sitä, että kilpailu on vertailemisen kärjistynyt muoto, ja että sen kohteeksi joutuvat sellaisetkin asiat, joissa kilpaileminen on aiemmin nähty turhana tai järjettömänä. Mitattava määrä kasvaan lopulta tärkeämmäksi kuin laatu.
-Mutta entä jos ihmiset todella haluavat kilpailla?
-Sitten on hyväksyttävä, että se aiheuttaa ihmisissä riittämättömyyden tunnetta yhä varhaisemmassa iässä.
-Se on sinun ongelmasi.
-Kenties. Mutta tuskin pelkästään minun.

PS. Kirjoitin puheena olevan sanan ainakin viisi kertaa muodossa "kilapilu". Se on niitä sanoja, joille on olemassa "virallinen virheellinen kirjoitusmuoto". Kokeilkaa, jos ette usko.