Sunnuntai

   
Brittiläisessä tv- draamassa on aina parhaimmat tapetit. Ja puutarhojen halki kulkevat komisariot. Mietin onko sininen sittenkin liian kylmä väri seinälle. Tapetteja on kiva miettiä, ja hotelleja. Silloin varsinkin, kun unohduslista on kasvanut liian pitkäksi.


Nämä kissankellot eivät ole sillä listalla.

Tiistai

Olin pitkästä aikaa palaverissa. Ihme sana - palaveri. Vähän kuin väärin päin puettu slipoveri, hämmentynyt palapeli tai pieni kylä Sisiliassa. Tai paloina juokseva veri. Palaverin jälkeen huomasin olevani koko syksyn töissä, kivoja töitä, saan katsella tanssia ja kirjoittaa. 

Ulkona on hyvä tuuli, huomenna haetaan yksi kaappi ja juoksevia asioita.

Lapsi innostui viiksistä: veti neonkeltaisen janan alleviivaustussilla nenän alle.

Näkyy myös pimeässä.

Aamulla

Tänään aamulla ilma tuntui liian tiheältä, keitin lapselle puuroa ja kuuntelin ukkosta. En uskalla katsoa sitä.
Flow jää nyt väliin. Puoliso kävi siellä kuuntelemassa Kemikaaliveljeksiä ja totesi, ettei ole pitkään aikaan nähnyt noin paljon ironisia viiksiä. Tykkään enemmän totisista viiksistä. Isälläni on sellaiset. Lapsena pelkäsin, että isä leikkaa viikset ja parran pois, muuttuu joksikin toiseksi, vieraaksi. Vannotin, ettei isä saa koskaan ajaa partaansa pois. Viiksistä voi neuvotella.
Viiksistä voi aina neuvotella.

Poisrajattua

Vielä enemmän kuin sitä mitä kuvissani näkyy, mietin sitä mikä niistä puuttuu.

Sitä, mikä on rajattu silmän ulottumattomiin. Se pyörii mielessäni.

Esimerkiksi harmaa, likaiseksi kuvioitu muovimatto. Kuvissani ei juuri koskaan näy meidän muovimattoamme, koska se on minusta ruma. Tai valkoisia mistä lie, ei ainakaan puusta tehtyjä keittiönkaappeja tai ovia, joista ei oikein mitään muuta osaa sanoa kuin, että ne voi avata ja sulkea. Mistä tämä sitten kertoo? Voittaisinko "rehellisyydessä", jos muovimatto esiintyisi valokuvissani?

Mietin onko sellaista paikkaa olemassa, josta ei tarvitse rajata pois mitään. Niin kaunista, ettei mikään häiritse silmää eikä mieltä.

Suomessa luontoa pidetään yleensä "todellisen" kauneuden esikuvana. Luonto on useimpien mielestä kaunis, ja siksi arvo sinänsä. Luonnossa ei yleensä myöskään näy aika sellaisena, kuin sen koemme. Esimerkiksi tämä Sergei Prokudin-Gorskin komea diakuva ei oleellisesti eroa nykypäivän luontokuvista, ellei sitten pysty päättelemään jotain filmin laadusta (kuva on otettu vuosien 1905-15 välillä). Jos kuva esittäisi kaupunkia, aikakausi olisi ensimmäinen asia, johon kiinnittäisimme huomiota.

Jos lasta esittävässä valokuvassa ei näy minkäänlaista taustaa, kotia tai pihaa arkisine esineineen tai vaatekappaleineen, kuvan lapsi näyttää ihannelapselta, joka elää ajan ja paikan, kulttuurin ja kasvatuksen ulkopuolella.

Ehdotuksia maanantaille

Viime viikon lempilause (ulkomuistista) : Linnunlaulun strutsi sai päänsä takaisin.

Eilen ajoimme ampiaisia ulos ja katselimme salamavaloa. Tänään ajattelin hakea kirjastosta kirjan kaupungista, jonka nimi alkaa k- lla. Juhlaviikoilla olisi hauska nähdä ainakin ihmisiä trapetsilla, esitys Pina Bauschin kunniaksi ja  näyttelyitä. Ja tietysti ystäviä.

Tekee mieli sinistä, koko vuoden on tehnyt. Nyt tahtoisin mustikan sinistä.

Sisko mummona

             Vaikka kuvissa esiintyykin minua huomattavasti nuorempi sisareni, työntyy mieleeni itsepintaisesti venäläinen mummo, kutsukaamme häntä vaikka Veraksi tai Ljubaksi, joka on juuri soittanut pojalleen Moskovaan ja istuu sisarineen valkohehkuisena elokuun iltana pogostalla tai saunan portailla.

Tänään maauimalassa en voinut olla kuulematta kahden nuoren tytön keskustelua vyötärön illuusiosta, rusketuksen tasaisuudesta ja lämpimistä voileivistä. Vaikka tyttöjen ulkonäössä ei ollut mitään erityisen samanlaista ja paksu murre oli aikaa sitten liuennut, olin jo muutaman lauseen jälkeen aika varma, että tytöt olivat siskoksia. Oletukseni paljastui oikeaksi lämpimien voileipien kohdalla. Matkalla kotiin märkien hiuksien vielä viilentäessä lapaluita ja niskaa, mietin kuinka en koskaan puhu kenenkään kanssa niin kuin siskojeni.

Näitkö sen?

 

Koko päivän tämä päässä soi. Kun tulee liian hiljaista lapsi sanoi:  laula äiti laula. "Ehkä vain kuvittelen näin, kun kätes näin tunnen kädessäin."

 

Elokuussa tahtoisin käydä elokuvissa, toisessa kaupungissa, nukkua hotellihuoneessa, jossa on malvanväriset hotelliverhot ja jonne ulkoa palatessa aistii huonesiivoojan nostelleen esineitä paikoiltaan ja kulman takana pieni kahvila. Siellä tarjoiltaisiin portugalilaisia pasteis de nataa ja vahvaa maitokahvia. Siellä mieleen tulisi ajatuksia joiden olisi kauan odottanut muotoutuvan, siellä voisi jatkaa loppuun ystäville aloitetut kirjeet ja lauseet.