Vielä enemmän kuin sitä mitä kuvissani näkyy, mietin sitä mikä niistä puuttuu.
Sitä, mikä on rajattu silmän ulottumattomiin. Se pyörii mielessäni.
Esimerkiksi harmaa, likaiseksi kuvioitu muovimatto. Kuvissani ei juuri koskaan näy meidän muovimattoamme, koska se on minusta ruma. Tai valkoisia mistä lie, ei ainakaan puusta tehtyjä keittiönkaappeja tai ovia, joista ei oikein mitään muuta osaa sanoa kuin, että ne voi avata ja sulkea. Mistä tämä sitten kertoo? Voittaisinko "rehellisyydessä", jos muovimatto esiintyisi valokuvissani?
Mietin onko sellaista paikkaa olemassa, josta ei tarvitse rajata pois mitään. Niin kaunista, ettei mikään häiritse silmää eikä mieltä.
Suomessa luontoa pidetään yleensä "todellisen" kauneuden esikuvana. Luonto on useimpien mielestä kaunis, ja siksi arvo sinänsä. Luonnossa ei yleensä myöskään näy aika sellaisena, kuin sen koemme. Esimerkiksi tämä Sergei Prokudin-Gorskin komea diakuva ei oleellisesti eroa nykypäivän luontokuvista, ellei sitten pysty päättelemään jotain filmin laadusta (kuva on otettu vuosien 1905-15 välillä). Jos kuva esittäisi kaupunkia, aikakausi olisi ensimmäinen asia, johon kiinnittäisimme huomiota.
Jos lasta esittävässä valokuvassa ei näy minkäänlaista taustaa, kotia tai pihaa arkisine esineineen tai vaatekappaleineen, kuvan lapsi näyttää ihannelapselta, joka elää ajan ja paikan, kulttuurin ja kasvatuksen ulkopuolella.
Aivan totta että luonto "ilman hepeneitä", ilman mitään vinkkejä ajankohdasta on kohde josta on helppo sanoa että onpa kaunista. Mutta johtuuko se sitten muka siitä että aikamme merkit olisivat järjestään rumia?
VastaaPoistaJoskus kun kuvaan lapsiani ajattelen että olisi kiva tallentaa paljon kuvia joissa olisi juuri niitä pieniä juttuja joiden ansiosta he myöhemmin voisivat huutaa; hei, toi on otettu silloin ...tai hei,tuo on sieltä....
Joskus taas haluaisin että he olisivat täysin "paljaita" kuvissa, vaikkei kylläkään alasti, mutta jollakin sellaisella tavalla että näkyisi vain he itse ja heidän luonteensa, ajatuksensa, olemuksensa.
Rumia muovimattokuvia ja niihin verrattavia "realistisia otoksia" pidetään rehellisinä, ihme kyllä jopa toisinaan "rohkeina". Joskus jopa pelkästään meikitön naama saa aikaan kommenttien vyöryn: olet rohkea kun panet tuollaisen kuvan esille.
Minusta se on kummallista, mutta tarkemmin ajateltuna ilmeisesti jatkuvan ja hyvin yleisen rajauksen (joka mielessä) ja karsimisen tulos. Sen seurausta.
Voi kun kirjoitat hyvin!
VastaaPoistaMietin samoja, mutta en osaa sanoa niitä noin. Omat kuvani ovat päiväkirjaa, ja sellaisessahan on se ajatus, että minkä päättää muistaa. Päätän muistaa nyt tämän ja tämän. Ette tekään näe meiltä kattoa. Tai yksiä kaappien sivuja.
Tuo linkittämäsi kuva oli ajatuksia herättävä, kuten koko postaus, kiitos!
Onneksi karsiminen omissa kuvissa tai kertomisessa on omavalinta.Tai sen tekemättä jättäminen.Yleensäkin mikä on muistettavaa omasta halusta tai luulosta mitä pitäisi jostakin ajatella ja miten se arvotetaan.On hyvä miettiä .Kiitos ajatusten liikkeelle liuttamisesta!
VastaaPoistaAjattelen ihan samoja. Kaipaan sitä kaunista, mutta toisaalta ärsyynnyn rumattomuudestakin ja kertomusten täydellisyydestä. Haluaisin nähdä sen muovimaton ja sitten taas en. Siitä kuuleminen on yhtä kaikki mukavaa, lohdullista jotenkin.
VastaaPoistaTuota luontokuvausta en ole koskaan miettinyt, tuo linkkisi oli jotenkin hätkähdyttävä siksi. Kun on tottunut katsomaan ihmiskuvia eri ajoilta, on niin tottunut etsimään just noita aikojen eroja. Ei oikein uskoisi ollenkaan että kukat voivat olla noin samoja. Ihmiset ovat jotenkin ihan toiselta planeetalta vanhoissa kuvissa, ja vielä pahemmin sitten kun kuulee niiden ääntä vaikka elokuvissa. En tiedä onko kyse vain katsoja-kuulijasta vai myös kamera- tai äänitysteknisistä kysymyksistä – vai todellisistakin eroista.
En osaisi laittaa tuota viimeistä kuvaasi aikaan.
Todella mielenkiintoinen kirjoitus, joka pani kovasti miettimään. Kuten Ilse tuossa kommentoikin, minäkin rajaan ja päätän mitä haluan muistaa. Tavallaan. En halua ainakaan blogiin laittaa kuvia, joissa näkyy liikaa esimerkiksi kotia. Toki otan sellaisiakin kuvia, ne eivät vain kuulu tänne. Tavallaan se on myös rajojen vetämistä minun ja lukijoiden välille, mitä haluan antaa ja mitä en. Millaisen välimatkan haluan pitää.
VastaaPoistaEn olisi ikinä uskonut, että tuo luontokuva on tosiaankin niin vanha. Se olisi voinut olla eilen otettu. Mutta toki luontokin muuttuu, mutta hitaasti. Jos olisin kuvannut pihaani kaikkien vuosien aikana, huomaisin, kuinka moni lajike on sieltäkin hävinnyt.
Kiitos tästä ajatuksia herättäneestä kirjoituksesta.
Minäkin ajattelen noita muovimattoja ja muita. Sitten kuitenkin olen alkanut ajatella, että ehkä on jopa niin, että ilman kameraakin rajaan tiedostamatta jonkin sellaisen pois joka rikkoo kauneuden, ohitan niin nopeasti etten ehdi nähdä ja näen vain sen mikä on itselle kaunis. Niin on aina ollut ehkä. Kauneuskin on niin erilaista, voi olla unohtuneiden lähes räjähtäneiden takapihojen kauneus, joka on melkein rumaa mutta silti kaunista.
VastaaPoistaMeidän koti on laatikko seitkytluvulta, kaikkea sieltä, lastulevyä ja muovimattoa, paljon rumaa. En vain enää sitä oikein näe, koska onneksi kaikkien niiden keskelle on voinut rakentaa myös itselle kauniita pieniä kohtia, näen ne ja elän niissä. Sen olen huomannut myös, että jos siivoan oikein hyvin ja järjestän tavarat siististi paikoilleen, kuten viikkosiivouksessa kait kuuluu tehdä, kaikkien suomalaisten tapojen mukaisesti, on meillä paljon rumempaa kuin silloin, jos me ollaan eletty huoletta ja tavarat ja vaatteet ovat tehneet omia itsepäisiä asetelmiaan, silloin välillä sattuma tekee kaunista huoletonta. Pienen läikän kaunista.
Mutta olisi kyllä ihanaa elää kokonaan kauniissa, vanhassa elämää nähneessä kuluneessa kauneudessa, jonka pintoja koskettamalla voisi tuntea siellä aiemmin eläneiden ja olleiden ihmisten kauneuden kokemukset myös, että olisimme jotenkin yhtä ja nauttisimme samoista, vaalisimme sitä kaunista.
Tätä seitkyluvun lastulevyä ei kukaan tule koskaan vaalimaan.
Ensimmäinen kuva on kuin meidän nurkalta, ihan identtinen.
VastaaPoistaOlen useamman kerran todennut, että mitä rumempi paikka(jossain sekin raja tietysti kulkee), sitä enemmän saan siitä kamerallani irti. Siinä kun on haastetta ja ruman rajaaminen tuottaa jotenkin mielihyvää.
Sitten taas kun olen paikassa (on niitäkin!), jossa kaikkialla on kaunista ja upeaa, en niinkään tiedä mihin kamerani kohdentaisin, ja kuvani ovat paljon huonompia. Niistä puuttuu ikäänkuin ote, ne jää levottomiksi.
Kiinnostava aihe, josta voisin puhua vaikka kuinka pitkään.
Kotonani yritän olla kuvaamatta kammottavaa olohuoneemme parkettia, ja onhan niitä muitakin paikkoja. Vanhan kodin uutta valkoista laminaattikeittiötä ei juuri näy kuvissa, joita muuten on siitä kodista lukuisia. Haluaa muistaa vain sen mitnkä haluaa muistaa, ja kuvathan muistavat.
Tosiaan, kiinnostava aihe! Ja kiinnostavia mielipiteitä täällä. Kirjailijattaren tahtiin tässä nyökyttelin; rajaa vedän paitsi "ruman" ja "kauniin" myös yksityisen ja yleisen välille. Hyvän- ja pahantuulisuuden kuvat, kuvat joissa etsii tarinaa ja kuvat joilla tukee tarinaa. Myös mainitsemasi aika, ajalliset ja ajattomat kuvat.
VastaaPoistaMinusta jokainen valokuva on silti jotenkin rehellinen. Joskus tuskastun ja tuhahtelen joidenkin blogien siloitettua pintaa, mutta silti: nekin ovat rehellisiä, ainakin omalle linjalleen.
Nyt karkaa aatos, mutta jatkan silti. Joskus kun näitä muoti- tai tyyliblogeja silmäilee, niin siellä sitten saattaa olla kyllä uskomattoman julmia kommentteja (kiitän sitä, ettei tässä meidän kategoriassa (voinkohan rajata näin) noin ole). Tuntuu, että ilkeilyssä on kyse kateellisuudesta. Onko siis omakin turhautumiseni niihin blogeihin, joihin joskus eksyn, jotka siis ovat normilukemistoni ulkopuolella ja jotka sitten eivätkään tyydytä, koska ovat liian pikkusieviä, tyyliään kumartavia ja jotenkin vain liian täydellisiä - - - onko sekin jotain kateutta? Vaikka en mitään ilkeitä kommentteja jätäkään. Enkä minä kyllä oletakaan heidän pyykkivuoriaan tai kyynelsilmäisiä lapsia sen tyyppisissä blogeissa näkevänikään!
Voittaa rehellisyydessä... hmm. Minusta alkoi tuntua, että rehellisyydessä voittaa kun on itselleen rehellinen, josko se sitten tarkoittaakin sitä etten julkaise blogissani kuvia asioista joista en pidä, tai joita nolostelen. Ei siitä voi ketään syyttää.
Ajatukseni on jo hiivatin kaukana alkujuuriltaan. Aioin ehkä sanoa jotain myös noista unikoista.
Violet:
VastaaPoistaAjassamme on varmasti paljon kaunista. Mutta useimmiten emme osaa nähdä sitä ympärillämme, paitsi kaikkein ilmeisimmin tavoin. Aika myös kultaa eri paikkoihin liittyneet muistot. Vanhat talot - ne harvat säästyneet - ovat meistä useimmiten kauniita. Ehkä siinä on valokuvan merkitys: tajuamme jonkin asian kauneuden vasta, kun se asia on jo peruuttamattomasti kadonnut.
Niin, minustakin tuntuu usein, että jos esim. lapsikuvista poistetaan lika, levottomuus, sottaisuus jne., kuvat alkavat kertoa juuri niistä asioista - vähän niinkuin jos elokuvassa esitellään pikkukylä, jossa "kaikki on rauhallista ja kaikki tuntevat toisensa", on selvää että katsoja alkaa etsiä pinnan alta jotain mätää ja odottaa murhaa, skandaalia tms.
"Missit ilman meikkiä" on minusta toisaalta vastareaktio photoshopattuihin kuviin, jossa kaikki epätäydellisyydet on retusoitu pois, toisaalta se tuntuu liittyvän tosi-tv:n myötä syntyneeseen "rankemman" tirkistelyn ja myötähäpeän perinteeseen.
Se mikä on "kuvaamisen arvoista", on mielenkiintoinen aihe. Esimerkiksi blogiyhteisön tiukka estetiikka rajaa tietyt aiheet ja ihmisryhmät kuvista ja siten koko blogin maailmasta pois. Jos ryhmän sanomaton sisäänkirjoitettu sääntö on, että ei muovimattoja, niin sitten niitä vaan ei ole olemassa.
Tästä aiheesta vois puhua vaikka kuinka.
Ilse:
mielenkiintoinen ajatus tuo mitä sanoit: tämän tahdon muistaa. En itse oikein tiedä mikä oma blogini on. Päiväkirjaksi siitä ei ole, mutta ehkä muistikirjaksi kukaties.
Kiitos Ilse!
Eikö olekin hurja tuo kuva, kun miettii kuinka vanha se on.
Maria:
niin, valokuvaaminen on tavallaan aina rajaamista. Täällä netissä kuvia julkaistaessa asia muuttuu vielä merkityksellisemmäksi. Mitä haluaa näyttää ja olla näyttämättä.
Kiitos kaunis Maria!
Laura Proust:
samoin ajattelen minäkin, toisaalta raivostun koko muovimatosta, sen veltosta rumuudesta, (ihanan banaali aihe), mutta yhtä totta minua ahdistaa jos kaikki kuvat näyttävät vain "täydellisen kauniita" koteja jugendlinnoissa. Jos nyt tarkastellaan koteja.
Kirjailijatar:
yksityisyyden ja yleisyyden kysymys on mielenkiintoinen. Kun näkee niin paljon blogeja, joihin on kuvattu hyvinkin yksityiskohtaisesti ihmisten koteja niin tavallaan unohtuu, se, että ne ovat oikeiden ihmisten koteja. Tämä johtuu varmasti myös siitä kuinka asunnot on kuvattu. Mutta tavallaan yksityisestä tulee yleistä.
Sanoilla leikkien: koti on yksityinen asia, kun taas yksityisasia on jotain, josta ei muille hiiskuta ja joka salataan. Puulattia ja valoisa erkkeri kuuluvat ensimmäisiin, muovimatto ja likainen wc-pönttö jälkimmäisiin.
Kiitos Kirjailijatar!
Himalainen:
VastaaPoistaKoti on kuitenkin koti, ja sitä arvottaa muutenkin kuin esteettisin perustein. Esimerkiksi miltä TUNTUU asua jossain tilassa, sitä ei valokuva pysty helposti välittämään. Se, että omassa kodissa on hyvä olla.
Joidenkin mielestä (esim. mieheni kaverin) 70-luvun talot tulevat kokemaan vielä renessanssin. Sitä odotellessa...:)
Liivia:
Ehkä osa kauneudesta piilee siinä, että sen aikaansaaminen tai löytäminen vaatii vaivaa ja työtä - edes vähän. Kaunis kukka erottuu paremmin harmaasta betonilähiöstä kuin tulppaanikedolta.
Koko kauneuden käsite on todella mielenkiintoinen aihe ja se, mikä nähdään rumana. Minua kiinnostaa virhe, jokin poikkeama, joka tavallaan rikkoo kuvan.
Toistan itseäni, mutta ois kyl ihana puhua tästä lisää kanssasi.
Maijja:
ihanaa, kun näin moni on innostunut keskustelemaan tästä aiheesta, olen aivan innoissani!!!!
Itse kysyn usein, mikä on kuvan funktio. Mitä kuvaaja on halunnut sillä ilmaista? Muilla perusteilla on vaikea mennä arvottamaan. Uutiskuva pyrkii eri asioihin kuin mainoskuva.
Jos heti koen, että kuva yrittää "myydä" jotain, vaikka sitten helpon ja kitkattoman elämän mielikuvaa, minussa herää jokin vastustus.
Usein tulee mieleen, että kunpa voisi käyttää blogeissa enemmän ns. "tarinan" elementtejä. Kertova taide voi käydä - ja käykin - usein rumien, tuskallisten, ahdistavien asioiden alueella, ja silti se voi herättää kauneuden kokemuksia. Niin tekee tosin paljolti nykytaidekin, tai ainakin yrittää.
Alkujuurilta saa livetä, se poikii usein mielenkiintoisia asioita.
Kiitos Maijja!!
Kiitos itsellesi, on tosiaan kiinnostava käydä keskustelua. Paitsi huomaan jotenkin sekoittaneeni huomaamatta tekstissä kaks ajatusta yhdessä: tuskastumisessa en tarkoittanut muotiblogeja, vaan ennemminkin sisustus-. Muotiblogeissa harmittaa ilkeily, jota kirjoittajat tuntuvat osakseen saavan vaikka oisivatkin (vai just siksi) rohkeasti persoonallisia. Sisustus- tms kotipainotteisissa blogeissa taas turhauttaa se siloitettu pinta.
VastaaPoistaKuvan arvo ja tarkoitus on kiinnostava kysymys, etenkin näissä "meidän tyypin" -blogeissa. Kuvilla on eittämättä iso osa sisällössä, vaikka ne seuraavatkin tiukasti sitä omaa tyylilinjaansa. Menee aaltoja. Se, mikä on jossain vaiheessa ollut ehkä luetuimpien blogien kuva-aiheissa/rajauksissa/tyylissä/tms pinnalla, mutta on jo jäämässä taakse, nostaa vasta pintaa uusien ja aloittelevien bloggaajien keskuudessa. Nyt kuulostan joltain leuhkalta-niuholta-munapäältä, mutta... Sitten tulee uusi aalto, sillä se ensimmäinen linja kyllästyy juttuunsa, kun huomaa sen levinneen laajemmalle. Syntyy uusi tapa katsoa, kuvata, kuvailla ja kirjoittaa. Ikäänkuin uusi ihanne kauniille, persoonalliselle ja tarttuvan rosoiselle.
Tämä lienee ihan ymmärrettävä ilmiö? Että ensin yhdellä kansanosalla on legginssit ja se on vähän outoa, kiehtovaa. Sitten ne ovat kansan kesäinen yleisasu. Tai paneeliverhot.
Sitten tuosta tarinallisuudesta; joo! Allekirjoitan ja toivon samaa. Kovin paljon on semmoista (ja todellakin tarkoitan tässä itseäni) huonoa kuvittamista. Ei oikeastaan kehtaisi edes sanoa kuvittamiseksi, vaan mitä se olisi - - sitä että sanotaan kuvalla sama, minkä on jo tekstillä sanonut. Tarina ei täydenny vaan varmentuu. Että kirjoitetaan "ostin uuden maton" ja sitten kuvassa lykkää rahaa mattokauppiaalle. Ja sekin tuli tuosta mainitsemastasi kipeillä alueilla vierailusta, että toisinaan kun blogit lipeävät sinne kipeälle puolelle, on lukijan vaikea asemoitua tilanteeseen. On niin paljon kivuttomampaa ja iisimpää sanoa "kiva/ihana/kaunis kuva" tai muuta.
Teen aiheesta, tai aiheeseen liittyen gradua!
JA VIELÄ!! Uskomaton suupaltti olen, tsori ;-}, mutta tuosta myymisestä. Allekirjoitan senkin. Suoraansanottuna kaikista vähiten ymmärrän tätä "jos teet sitä ja tätä ja heität pari kärrynpyörää ja linkkaat mua niin saat kolme arpalippua"-juttua. Arpajaiset on ihania sekä osallistua että pitää, mutta tempuilla levitellä itseään, blogiaan, ...ei vain maistu mulle. Luotan ja haluan luottaa siihen, että se omanlainen yhteisö löytyy ilman ostamista. Löytyy kun ei yritä ostaa eikä myydä muuta kuin omaa rajattua totuuttaan.
Minulle tämä blogimaailma ja oman blogin pitäminen on samalla jonkinlaista haaveilua, siis sellaisten tunnelmien ja kuvien luomista, millaista haluaisi olevan. Minäkin rajaan kuviani, kun en halua muovimattojeni ja lastulevy kaappien ovien näkyvän. En halua oikeastaan edes elää arkeani uudelleen täällä, koska täällä kaikki on mahdollista. Voit näyttää sen minkä itse haluat nähdä, jos näin voi sanoa. Onko se sitten kuinka paljon itsensä pettämistä tai teidän muiden lukijoiden johtamista harhaan, teidän oppimista tuntemaan minut sellaisena kuin haluan. Mutta, se kaikki mitä minä tänne laitan, on juurikin minua itseäni. En mielestäni petä ketään, siis siinä mielessä, että kaunistelisin totuutta itsestäni ja blogistani.
VastaaPoistaMutta se on minusta tylsää, jos kuvissa ei ole mitään inhimillistä, se, että esitetään kaikki täydellisenä ja sellaisena, että elämä on helppoa, kaikki on hyvin ja meillä menee niin hyvin. Sellaisesta näkee heti, että ei se voi olla niin. Vaikka rajaisikin blogista ulos sellaiset asiat joita ei halua nähdä, kuten vaikka ne muovimatot, niin jotain "rumaa" pitää olla, se normaali elämän kulku, joskus menee huonommin kuin toisinaan. Mutta ei se tarkoita, etteikö niitä huonoja hetkiä voisi kuvata kauniisti.
Mielenkiintoinen aihe tämä ja ihanaa miten paljon pohdintaa ja ajatuksia herättäviä ajatuksia täällä on.
tuli niin paljon ajatuksia mieleen, nyt en tiedä mistä kirjoittaisin tähän.
VastaaPoistase minkä minä rajaan kuvistani pois, on jonkun toisen kuvassa kaunista ja päinvastoin, ehkä.
joskus rajaan "huolimattomasti", ja vasta myöhemmin huomaan että se kuvaan vahingossa päätynyt onkin se juttu.
tästä vois jatkaa vielä teekupposen äärellä..
Maijja:
VastaaPoistaTodella mielenkiintoinen gradun aihe!!!
Ajatukseni ovat nyt aika levällään, mutta jotain tulee mieleen.
Omat pohdintani lähtivät liikkeelle siitä, kun itse aloin kuvata ja tajusin digikameran erityisominaisuudet, siis miten kuvia voi käsitellä.
Fantasiassa ei sinänsä ole mitään väärää, mutta omasta elämästä rakennetun fantasian jakaminen muiden kanssa ikäänkuin "arkena" tai "päiväkirjana" on minusta outo ajatus, siihen minun on hankala tottua. Olen toisaalta seurannut blogeja vain pari vuotta, enkä osaa esittää mitään kokonaiskuvaa blogien kehityksestä. Ois jännittävää tarkastella kuinka kuvamaailmat tässä foorumissa muuttuvat ja mikä siihen vaikuttaa.
Tuosta myymisestä tulee mieleen kolumni, jonka vasta luin Hesarista. Siinä pohdittiin amerikkalaista alan opusta, jossa jokaista kirjailijaksi tai taiteilijaksi ryhtyvää tahi aikovaa suositeltiin ensiksi perustamaan blogi, jonka turvin luo mielenkiintoisen brändin. Minusta aika hämmentävä ajatus.
Hirveesti herää ajatuksia. Jatketaan keskustelua vielä joku päivä.
Solen:
kiitos Solen ajatuksistasi!!!
Ehkä tässä on kuvien vaikeus: niistä ei useinkaan käy ilmi, "onko näin" vai "näin haluaisin/unelmoin asioiden olevan". Ja siinä lienee myös niiden viehätys.
Outi:
ihan samat fiilikset minullakin, paljon ajatuksia, muttei nyt oikein saa mistään kiinni.
Nuo "vahinkokuvat" ovat kans jännä juttu.
Kannatan teekupposta!!!!!
Todella mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirjoitus sekä mielettömän upeat kuvat, Celia! Blogissani jaan sinulle tunnustukseni, jahka seuraavan kirjoitukseni julkaisen :)
VastaaPoista