.

Lauantai, piirrän valkoiselle arkille lehtipuiden siluetteja, 

lehdissä puhutaan vuotavista selityksistä ja altaista.

 Kesken lauseen alkaa sataa lunta. Havisuttaa.

 Mietin päiväkodin isänpäiväjuhlaa, jossa en voinut olla ajattelematta:

 kunpa muistettaisiin, että maailmassa on monenlaisia perheitä. 

Monenlaisia isiä ja äitejä.

 Sellaisiakin isiä, jotka eivät ole kiinnostuneita autoista,

 tietotekniikasta, elektroniikasta ja remontoinnista.

 Sellaisiakin äitejä, jotka istuvat isän paikalla juhlissa, 

kuuntelevat laulua autoista ja solmiosta.
Levittävät huuliaan kaiken nielevään, kilttiin hymyyn.

Nyt lähden kantamaan puita.

.

 En ole oikein hyvä marraskuun kanssa. Mutta opettelen.

 En tiedä tarkkaan ottaen miksi. Ehkä siksi.

 Marraskuun aurinko kävi tänään puolen päivän aikaan taivaalla.

 Eläimen muotoisia pilviä, yksi kirahvi ainakin ja valtava laama. 

 Tilhiä lentää siinä kaiken päällä. Maa täynnä pihlajanmarjoja.

 Kuvassa yksi sumuinen ilta. Kaunis koti, jossa liversi, ihana pieni tyttö.
 Kaappi, vanhoja lehtiä.

.




















Puille on kasvanut yöllä huurrekädet. Vanha huopakatto on valkoinen, taivas sininen. Aurinko!
Lapsen loma alkoi tänään ja minulla flunssakuume. Toivon kekseliäsyyttä,
ystävällisen robotin, joka tekee meille hyvää kotiruokaa, puhelee lempeitä
 ja silittää poskea niin kuin ihmisillä on tapana tehdä.

.











Sokeita päiviä, harmaata taivasta, mitä vasten verenpunaiset pihlajanmarjat kirkuvat.
Ikkunassa surmansa saanut lintu, kadonnut nurmelta yön aikana. Mysteeri.
Onko meillä kissa? Kuka hän on ja missä?
Kurkku täynnä Romancea. Join vahingossa punajuurivedellä laimennettua hajuvettä.
 Lapsen oma sekoitus. Ukko Nooa on teipattu. Vantastista.

.

Toipilaspäivä, kuumeinen lapsi maalaa vaaleanpunaisia ja vaaleansinisiä asioita. 

Mietin työtä ja sen tekemistä. Tunteja, joista maksetaan. Kahviaika, ei pullaa kaapissa. Merkityksen antamista asioille. Toimeentuloa ja toimettomuutta. Joku on liimannut pianonkannen täyteen vaaleanpunaisia Hello Kittyjä eri toimissaan. Yksi tuijottaa minua keltainen peruukki päässään. Luen Merete Mazzarellan kirjaa: Ainoat todelliset asiat. Se alkaa Marilyn Monroen sitaatilla:

 " Työ ja rakkaus ovat ainoat todelliset asiat elämässä, eikä ole hyvä jos toinen niistä puuttuu. " 

.

Kämmenselän lehdettömät oksat, vasemmassa voi nähdä taikavarvun.
Joku lukee viivoja kädestä pitäen. En ole koskaan käynyt ennustajalla.
 Yhden sateisen kesän hoidin hautaa, jonka sanottiin kuuluvan selvännäkijälle.
Horoskoopin mukaan tuulee kaikenlaista.

Kaikki pihan puut ovat vielä vihreitä. Sekin koivu, joka pudotti päänsä
 viime syksyn myrskyssä. Joskus syksyt tekevät sellaista ja päät vain putoavat.

Hassua tämä aika, yhtäkkiä kaiken pitäisi mahtua kahden sanan sisään: kesä, syksy.  

Kuvissa vilauksia myös elokuiselta Helsingin pyrähdykseltä. Silloin oli keltaista.

.

Olen syönyt tänään kolme Toipilasta, yhden Omakuvan ja Perhekorun. 

Piilotin Punaiset omenat kirjahyllyyn Lauri Viidan koottujen runojen taakse,

sinne minne pieni käsi ei yllä. 

Mitä kauemmin olen blogiin on kirjoittamatta, sitä vaikeampi minun on tänne palata.

 Tuntuu kuin blogin kirjoittamisen maneerit nousisivat pintaan tauon aikana. Omat maneerini, tietoisesti ja tiedostamatta annetut rajat sille, mitä blogiin saa kirjoittaa. Turhautuminen, liika sisäsiisteys, joka äityy välillä tyhjäksi kliinisyydeksi, kun kaikki epämääräinen ja vaikea on siivottu pois, outo positiivisuuden pakko, jonka olen salakavalasti itselleni määrännyt kuuriluonteisesti, hullutteleva hilpeys seuranaan hilpeästi viisaita puhuva lapsi.

Kuvissa tuntuu helpommalta kuvata elämän ristiriitaisuutta, haaleita päiviä, joista ei näe läpi, suruakin. Myös kauneutta ja iloa, rakkautta. 

Otan vielä yhden Omakuvan. Sen, joka putosi " Ilon ja Epäsymmetrian" taakse.