.

Olen syönyt tänään kolme Toipilasta, yhden Omakuvan ja Perhekorun. 

Piilotin Punaiset omenat kirjahyllyyn Lauri Viidan koottujen runojen taakse,

sinne minne pieni käsi ei yllä. 

Mitä kauemmin olen blogiin on kirjoittamatta, sitä vaikeampi minun on tänne palata.

 Tuntuu kuin blogin kirjoittamisen maneerit nousisivat pintaan tauon aikana. Omat maneerini, tietoisesti ja tiedostamatta annetut rajat sille, mitä blogiin saa kirjoittaa. Turhautuminen, liika sisäsiisteys, joka äityy välillä tyhjäksi kliinisyydeksi, kun kaikki epämääräinen ja vaikea on siivottu pois, outo positiivisuuden pakko, jonka olen salakavalasti itselleni määrännyt kuuriluonteisesti, hullutteleva hilpeys seuranaan hilpeästi viisaita puhuva lapsi.

Kuvissa tuntuu helpommalta kuvata elämän ristiriitaisuutta, haaleita päiviä, joista ei näe läpi, suruakin. Myös kauneutta ja iloa, rakkautta. 

Otan vielä yhden Omakuvan. Sen, joka putosi " Ilon ja Epäsymmetrian" taakse.

.

Siivosin työhuoneen. Nyt siellä voi liikkua.

Lapsi sanoo: kirjoita sinne, että lammas karjuu unia. Mehiläisessä on hiiren hiljaista.

Syksyisin erityisesti tulee kaipuu suurempiin kaupunkeihin.

 Pyöräilen aamulla koululaisten joposumassa. 

Lapsi laulaa selkäni takana, pihlajat punastuvat silmissä. 

Kuvittelen toisia kujia, rapisevia taloja , ihmisvilinää, 

vanhoja naisia kirkuvan punaisissa huulissaan, jotain mihin upota.  

Tämä paikka ei tuoksu kaupungilta.

Vihreä kaappi on nyt vanha roosa.

Summer' s almost gone

.

Elokuu alkoi sateilla, korvien rätinä muuttui tulehdukseksi, jatkuvaksi huminaksi, huimaukseksi. 

Kuinka kaipaankaan kirkasta kuulemista.

Vihdoinkin muistin ostaa sulkapallon. Tähän asti olemme pelaneet näkymättömällä pallolla, jolla on  lumottu riikinkukon sulka. 

Lentää aina.

Maitopurkissa lapsuutensa viettäneet unikot kukkivat. 

I have been thinking that it would be fun to write here  something in English. Poppies are in bloom. I can still remember them as seeds. 

Summer' s almost gone. Where will we be when summer' s almost gone.

.



Elokuu.

Lapsi kirjoittaa joulupukille vakavamielistä kirjettä, paljon teippiä ja lintuja. 

 Puolipilvistä, sinistä taivasta ja aurinko. Kävimme vanhassa kotikaupungissa, siskon ikkunalaudalla on hyvä olla. 

Vielä joku päivä tullaan takaisin. 

Toinen korvani rätisee kuin sijoiltaa mennyt radio, ei löydä oikeaa asemaa. Kohta se varmaan sulkeutuu kokonaan.

 Täytyy olla kuulolla.

Minun ei pitänyt puhua sateesta.
Mietin mikä oli se kesä, kun satoi aina. 2004, ehkä.
Katselen pionia. Istutin sen viime kesän illassa, kun lapsi oli nukahtanut tavallista aiemmin.
Nyt se kukkii. Ihme.
Radio puhuu tiikereistä. Kuinka ne pikkuhiljaa katoavat.
 Lapsi tahtoisi nähdä jääkarhun lapsen. Kuinka se ui jäätä pitkin äitinsä luo.

Illan päivä

Sairauspäivä, kuuntelen vuoteessa puiden huminaa kunnes ymmärrän sen sateeksi. Unessa puhun puuta

heinää, herätessä ääneni on kadonnut. 

Postiluukussa niin kaunis kirje, jossa mies seisoo käsillään vaaleanpunaista vasten. Se kuulostaa hyvältä ajatukselta. 

Mielessä Jäämeri, Titovka, Ivalo, Maauimala, Kumpula, pieni jyrkkä mäki, jonka osaan ulkoa, yksi hymyilevä koivu, 

Tukholma, pieni metsä, metsässä keto ja kedolla aivan hiljaista. 

Pupu, prinssi ja kaappi

Viimeisestä muuttolaatikosta löytyi pupu.
Laatikoiden takaa vanha kaappi, jonka olin jo unohtanut. 

Pupulla käy aika pitkäksi. Minun pitäisi olla prinssi, juosta syreenin oksa kädessä ympäri pihaa ja huokalla ihastuksesta. 

Kaappi oli tuon värinen, kun sen muinoin löysin. Nyt sai vihreä mennä. Sisko ehdotti syreeniä. Pupu vaaleanpunaista.

Prinssi miettii vielä.