.











Sokeita päiviä, harmaata taivasta, mitä vasten verenpunaiset pihlajanmarjat kirkuvat.
Ikkunassa surmansa saanut lintu, kadonnut nurmelta yön aikana. Mysteeri.
Onko meillä kissa? Kuka hän on ja missä?
Kurkku täynnä Romancea. Join vahingossa punajuurivedellä laimennettua hajuvettä.
 Lapsen oma sekoitus. Ukko Nooa on teipattu. Vantastista.

.

Toipilaspäivä, kuumeinen lapsi maalaa vaaleanpunaisia ja vaaleansinisiä asioita. 

Mietin työtä ja sen tekemistä. Tunteja, joista maksetaan. Kahviaika, ei pullaa kaapissa. Merkityksen antamista asioille. Toimeentuloa ja toimettomuutta. Joku on liimannut pianonkannen täyteen vaaleanpunaisia Hello Kittyjä eri toimissaan. Yksi tuijottaa minua keltainen peruukki päässään. Luen Merete Mazzarellan kirjaa: Ainoat todelliset asiat. Se alkaa Marilyn Monroen sitaatilla:

 " Työ ja rakkaus ovat ainoat todelliset asiat elämässä, eikä ole hyvä jos toinen niistä puuttuu. " 

.

Kämmenselän lehdettömät oksat, vasemmassa voi nähdä taikavarvun.
Joku lukee viivoja kädestä pitäen. En ole koskaan käynyt ennustajalla.
 Yhden sateisen kesän hoidin hautaa, jonka sanottiin kuuluvan selvännäkijälle.
Horoskoopin mukaan tuulee kaikenlaista.

Kaikki pihan puut ovat vielä vihreitä. Sekin koivu, joka pudotti päänsä
 viime syksyn myrskyssä. Joskus syksyt tekevät sellaista ja päät vain putoavat.

Hassua tämä aika, yhtäkkiä kaiken pitäisi mahtua kahden sanan sisään: kesä, syksy.  

Kuvissa vilauksia myös elokuiselta Helsingin pyrähdykseltä. Silloin oli keltaista.

.

Olen syönyt tänään kolme Toipilasta, yhden Omakuvan ja Perhekorun. 

Piilotin Punaiset omenat kirjahyllyyn Lauri Viidan koottujen runojen taakse,

sinne minne pieni käsi ei yllä. 

Mitä kauemmin olen blogiin on kirjoittamatta, sitä vaikeampi minun on tänne palata.

 Tuntuu kuin blogin kirjoittamisen maneerit nousisivat pintaan tauon aikana. Omat maneerini, tietoisesti ja tiedostamatta annetut rajat sille, mitä blogiin saa kirjoittaa. Turhautuminen, liika sisäsiisteys, joka äityy välillä tyhjäksi kliinisyydeksi, kun kaikki epämääräinen ja vaikea on siivottu pois, outo positiivisuuden pakko, jonka olen salakavalasti itselleni määrännyt kuuriluonteisesti, hullutteleva hilpeys seuranaan hilpeästi viisaita puhuva lapsi.

Kuvissa tuntuu helpommalta kuvata elämän ristiriitaisuutta, haaleita päiviä, joista ei näe läpi, suruakin. Myös kauneutta ja iloa, rakkautta. 

Otan vielä yhden Omakuvan. Sen, joka putosi " Ilon ja Epäsymmetrian" taakse.

.

Siivosin työhuoneen. Nyt siellä voi liikkua.

Lapsi sanoo: kirjoita sinne, että lammas karjuu unia. Mehiläisessä on hiiren hiljaista.

Syksyisin erityisesti tulee kaipuu suurempiin kaupunkeihin.

 Pyöräilen aamulla koululaisten joposumassa. 

Lapsi laulaa selkäni takana, pihlajat punastuvat silmissä. 

Kuvittelen toisia kujia, rapisevia taloja , ihmisvilinää, 

vanhoja naisia kirkuvan punaisissa huulissaan, jotain mihin upota.  

Tämä paikka ei tuoksu kaupungilta.

Vihreä kaappi on nyt vanha roosa.

Summer' s almost gone

.

Elokuu alkoi sateilla, korvien rätinä muuttui tulehdukseksi, jatkuvaksi huminaksi, huimaukseksi. 

Kuinka kaipaankaan kirkasta kuulemista.

Vihdoinkin muistin ostaa sulkapallon. Tähän asti olemme pelaneet näkymättömällä pallolla, jolla on  lumottu riikinkukon sulka. 

Lentää aina.

Maitopurkissa lapsuutensa viettäneet unikot kukkivat. 

I have been thinking that it would be fun to write here  something in English. Poppies are in bloom. I can still remember them as seeds. 

Summer' s almost gone. Where will we be when summer' s almost gone.

.



Elokuu.

Lapsi kirjoittaa joulupukille vakavamielistä kirjettä, paljon teippiä ja lintuja. 

 Puolipilvistä, sinistä taivasta ja aurinko. Kävimme vanhassa kotikaupungissa, siskon ikkunalaudalla on hyvä olla. 

Vielä joku päivä tullaan takaisin. 

Toinen korvani rätisee kuin sijoiltaa mennyt radio, ei löydä oikeaa asemaa. Kohta se varmaan sulkeutuu kokonaan.

 Täytyy olla kuulolla.