Sinisiä päiviä.
 Maalasin pitkästä aikaa akryyleillä. Tuli ikävä öljyvärejä ja valoa, joka ei heti lopu.
Olen katsellut surullisia unia, leiponut piparikuvia, kahlannut silmäni kipeiksi lumessa.

Marraskuun kukka

Marraskuun orvokki, pihan viimeinen kukka, jonka löysin keskiviikkona sinisen hetken alta.

Viime vuonna samaan aikaan Helsinki peittyi lumeen. Oliko se niin? Nyt paljon pohjoisempana pomin orvokkeja. Tai orvokin. Niin se oli.

Kunhan paranen näistä tulehduksista ja muista matalamielisistä murheista, niin tahdon juosta, tanssia ja pyrähdellä .

Unessa sain valkoiselta hevoselta moitteita.

Hevonen: "Sinä sanot aina vaan hiljempaa heponi, hiljempaa."

Lahja

Sain tänään lahjan. Asetelman.
Kolme vuotias tyttäreni rakastaa keltaisia muistilappujaja ja asetelmia, joita voi löytää ihan mistä vain. Yhden keltaisen muistilapun löysin vessanpöntön reunasta, toisen romantillisesti rypistyneenä tyynyn alta.
Tämän päiväisessä asetelmassa on oivallisesti käytetty tamppoonipakkausta.

Taivas murisee. Mitä lie harjoituksia tekevät pilvien yllä.

Kolme ensimmäistä kuukautta

Ulkona on ohutta valkoista. Valkoista, jonka voi rapsuttaa helposti kynnellä pois.

Tuntuu, että monta viikkoa on kulunut sumussa. Nenäliinan tiheässä sumussa, josta on imetty kaikki valon rippeet pois. Toivon, että meidän sairastelut ovat tältä vuodelta sairastettu. Lääkärin mukaan kolme ensimmäistä kuukautta päiväkodin aloittamisen jälkeen menee sairastaessa. Lääkärit sanovat kaikenlaista.

Lapsi sanoo: äiti, mene sudenkorentoon ja lennä.

Radio soitti aamun hämärässä pianoa. Laulua, jonka tahdissa unen on hyvä haalistua.

Kellot on käännetty, kuljen talviajassa paljain päin.

Uimahallissa näkee usein ihania vanhoja naisia, jotka kaikkia kieltokylttejä uhmaten uivat vahvasti punatuin huulin. Kauan sitten maalasin koko syksyn suuria, punaisia maalauksia. Muistan miltä tuntui tulla niiden lähelle. Maalatessa ihmettelin, kuinka erilainen punainen voi olla: samaan aikaan hiljainen ja räikeä, röyhkeä ja hauras, leikkisä ja vakava.
Pitkästä aikaa on ikävä punaista.

Lehtien mentyä piha on hiljainen. Makaavat maassa niin kuin tietäisivät jo.

Maitokaupan jonossa valkohiuksinen mies haaveili jäästä, jota pitkin liukua. Toisesta jonosta vastattiin: ei ole pitkä aika.

Tarvitsen takin, jossa on suuri ja horjumaton vuori.

Keväisin usein minusta tuntuu kuin kaikki elämäni keväät olisivat yhtäkkiä aivan likellä, päällekkäin, mielen ulottuvilla ja samalla täysin saavuttamattomissa. Syksyt ovat toisenlaisia. Syksyistä mietin taas: mistä muistan tämän syksyn. Tai miten unohdan.

Sain rakkaalta ystävältä ihanan kirjeen. Sitä en unohda. Piti kaivaa esille eräs kirja, kirjasta nämä sanat:

" Kirjeen saaminen on minulle aina elämys.

Käsinkirjoitettua kirjoitettua kirjettä ei lukuelämyksenä voita mikään.

Se on hiljaista puhetta, kuiskausta tai huutoa.

Siinä vuorottelevat kuvat, maalaukset, unet ja äänet. "

                                       Maaria Wirkkala 1983