Kaunista

Kaasukellot, mustikat, vanhat nojatuolit ja vaatekaapit, Anna Ahmatovan kaula, vanha Kaj Franckin muotoilema espressokuppi, Fender Jazz Bass, näkymä pian entiseksi muuttuvan asunnon parvekkeelta, sumu, junaradat, melkein umpeen kasvaneet polut, uimahalli sulkemisen jälkeen, Saanatunturi, villamyssy, hopeapajunvihreä rintamamiestalo pohjoisessa kaupungissa, inkivääri, lapsen keskiöinen laulu, ne ovat kauniita.

Sana viikonvaihteeksi

Viime viikkoina olen ollut mukana työprojektissa, jossa on paljon liikettä ja paljon sanoja. Tuntuu kuin kahden vuoden onnellinen uupumus olisi vähitellen selkiämässä. Ainakin lukemisen suhteen.

Tämä perjantai tarvitsee listan. Tässä viimeisen kahden vuoden aikana minuun eniten vaikuttaneita kirjoja, ei missään järjestyksessä:

Anton Tsehov: Suuret kertomukset

Sanna Karlström: Harry Harlowin rakkauselämät

Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö

Mikko Viljanen: Maan paino

Jjumpa Lahiri: Tämä siunattu koti

Aleksandr Hemon: Kysymys Brunosta

Miia Toivio: Loistaen olet

Laura Lindstedt: Sakset

Ali Smith: Satunnainen

Georges Perec: Tiloja/avaruuksia

F. Scott Fitzgerald: Yö on hellä

Camilla Mickwitz: Jasonin kesä

Sinisin viivoin

Lapsi piirsi kuulakärkikynällä sinisen piruetin valkoisen vanhan vaatekaapin oveen ja sitten kaksi erittäin pitkää ja voimakasta viivaa. Puusohvasta löysin tiheän lyijykynämetsän.

Piirsin siskolle naisen, Modiglianin ja Oili Tannisen lemmenlapsen, nyt se nainen on siskojeni ranteissa ja äitini olkapäässä ikuisesti. Tai niin pitkään kuin on tatuointien ikuisuus.

Sain tänään kirjeen. Onnellinen päivä, oi ihana O.

Viikattu lintu

Ajattelen jo lokakuuta.

Lokakuun lapseni tykkää viikata. Eilen hän viikkasi mekaanisen linnun pitsiliinan alle nukkumaan. Lintu ei lennä, nokkii eteenpäin, jos vääntää akselia oikeaan suuntaan.

Löysin kauniin vanhan nojatuolin. Meillä ei ole ennen sellaista ollutkaan. Nyt ihmettelen kuinka olemme kestäneet menneet syksyt ja talvet ilman nojatuolia.

Tänään alkoi työt. Vähän outoa, mutta ihan hyvä näin.

Sesongin ulkopuolella

Näin unta Tammisaaresta.
En ole koskaan käynyt siellä enkä Hangossa. Hangosta tulee mieleen Matti Ijäksen leffa, jossa mies ja nainen voittivat Napakympissä matkan Hankoon marraskuussa, vai oliko se tammikuu, ainakin meren rannalla tuuli kasvoille kovaa.

Matkat sesongin ulkopuolella kiehtovat minua.
Olla tottelematon matkaoppaiden valistuneita neuvoja kohtaan:  huhti- marraskuu, aina aurinkoa, merivesi + 15, retket saarille ja takaisin.
Varaisin huoneen tammikuussa. Kävelisin kaikkien suljettujen markiisien ohi. Aamuisin katselisin kouluun kiirehtiviä lapsia. Kuuntelisin ihmisten puhetta busseissa ja baareissa, en tuntisi ketään ainakaan viikkoon. Kokisin kylmyyttä öisin. Saisin vähitellen kalpean aavistuksen paikallisten ihmisten melankoliasta.

Nenäliinapäiviä

Ollaan kuljettu viime päivät nenäliina kädessä kahden huoneen ja keittiön väliä.
Eilen uskaltauduin kaupungille, jossa vastaan tuli vanha kaunis peili ( ei kuvassa ) ja maalaus kahdesta naisesta vakavina mereen tuijjottamassa. Toinen pitelee sateenvarjoa kuin pientä koiraa talutusnauhassa. Odottaa, että se riuhtaisi narusta ja veisi kotiin.

 Matkalla kotiin kuuntelin bussissa kahden vanhemman naisen diskoilusuunnitelmia ja totesin, että voisi tehdä hyvää minullekin joskus diskoilla Kertun ja Eilan kanssa.

Puita

Tuuli teki kuivaustelineestä rosvon parvekkeella.

Meteorologi harmaassa bleiserissä totesi, että puita voi kaatua. Meitä lähellä seisoneet vanhat vaahterat katosivat yhtenä päivänä. Se ei ollut tuuli. Vanhojen puiden kaatamisesta tulee pitkäksi aikaa outo tyhjä olo ja suru.

Tänään oli kaunis taivas. Se ylsi pimeimpään huoneeseen yli kaikkien sameiden ajatusten.